Lasten planeetta

"Ensimmäistä kertaa hän sallii epävarmuuden tulla esiin paljaana ja avuttomana. Häntä on alkanut viime tunteina sekä väsyttää että pelottaa. Maa hänen jalkojensa alla järisee. Aikakaudet ovat muodostaneet hänen ympärilleen taifuunimaisen huimasti pyörivän suppilon."

Riikka Pulkkisen romaani Lasten planeetta (Otava 2018) kertoo äitiydestä, naiseudesta ja maanisesta psykoosista, ihmisen rooleista. Kirjassa on useita limittyviä tarinoita: pääpaino on minäkertojan erossa miehestään ja kipuilu äitiydessä, mutta rinnalla kulkee allegorinen ponisatu ja Julia-siskon suistuminen syvään psykoosiin.

Kuten yleensä aina Pulkkisen ollessa kyseessä, sekä ihastuin että tympäännyin. Pulkkinen osaa kirjoittaa todella hienoja, kirkkaita virkkeitä. Jopa oivaltavia, kauniita. Mutta sitten taas se ääretön henkilöiden älyllisyys! Kuten alla olevassa sitaatissa:

"Vahakangasmekko, olisiko se uusfeministinen kannanotto kotirintamataisteluihin? Se olisi mittatilausommeltu, räätälöity lopullinen ratkaisu."

Kuka oikeasti ajattelee näin? Juuri nämä älylliset ihmiset tekevät Pulkkisen romaanit minulle jokseenkin epäuskottaviksi, vaikka tässäkin romaanissa on kouriintuntuvaa realismia ja elämänkuvausta. 

Jos nyt jätämme älyllisyyden sivuun, niin onhan tämä hieno romaani. Päähenkilön kipuilu elämänsä rooleissa on kuvattu hienosti. Uskon, että varsinkin äidit samaistuvat äitiyden kuvaukseen. Pohdinnat parisuhteen rooleista olivat myös hyviä. 

"On varmasti olemassa se äiti tai isä joka näissä tilanteissa luotsaa raivoavan pilttinsä päättäväisesti ja rauhallisesti halki punaisen vihan korottamatta kertaakaan ääntään, muuttumatta sähiseväksi tai kimittäväksi eläimeksi. Tämä äiti tai isä on lisäksi hyvin voimakas, ehkä painonnostaja tai jääkiekkoilija ja sen lisäksi myös psykologi ja pastori ja lääkäri ja poliisi, eikä kuusitoistakiloisen rimpuilu saa häntä läähättämään uupumuksesta."

Sen sijaan tuo satuallegoria meni minulla yli hilseen. En sinänsä syytä siitä kirjailijaa, uskon että se kyllä punoutuu kahteen muuhun tarinaan. Minulla oli tämä kirja todella pitkään kesken, kun muita kirjoja rynni edelle. Se ei tehnyt lukukokemukselle kovin hyvää, kun tasoja oli niin monta.

Miksi sitten luen Pulkkisen kirjoja, kun ne lähes aina myös ärsyttävät? Ennen kaikkea tällaisten lauseiden vuoksi:

"Katselen peilikuvaani. Ei ihme että sinut torjutaan, sinä hullu tamma, jonka silmissä läikehtii kosminen myrkky."

On tämä myös selvästi parempi kuin kaksi ensimmäistä romaania. Odotan jo innolla varausjonossa Pulkkisen uusinta, se vaikuttaa hieman erilaiselta tapaukselta.