Meri Valkama - Sinun, Margot

Varo juonipaljastuksia!

 "Ja sinä huhtikuisena iltana kylmän sodan keskiössä häneen istahti kauhu, se oli hiipinyt hänen sisäänsä vaivihkaa, lähes hänen huomaamattaan, asettunut hänen syliinsä ja takertunut koko kehoon voimalla, ja nyt se sanoi: pidä varasi ja valmistaudu, mikään ei ole vielä ohi."

Meri Valkaman palkittu esikoisteos Sinun, Margot (WSOY 2021) kertoo perhesalaisuuksista, poliittisten järjestelmien mielettömyydestä ja ihmisistä niiden sisällä. Päähenkilö on Vilja, joka isänsä kuoleman jälkeen päättää ottaa selvää eräistä kirjeistä. Saksalainen Luise, kirjeissä Margotiksi esittäytyvä nainen on kirjoittanut isälle kaipaavia kirjeitä 80-luvulla. Kuka tämä Margot on? Mitä tapahtui silloin, kun he elivät muutaman vuoden DDR:ssä? Miksi äiti ei puhu?

Näistä aineksista kirja lähtee liikkeelle, mutta käsittelee myös muuta. Kirjassa eletään kahdessa eteenpäin kulkevassa aikatasossa, muutamissa vuosissa 80-luvulla ja sitten vuosissa 2011-2012. Viljan isä on toimittaja, hän kertoo DDR:n asioista Suomeen hyvin voimakkaasti vasemmistolaisessa lehdessä. Isä, Markus, uskoo lujasti sosialismiin. Niin tekee aluksi Viljan äitikin, Rosa, kunnes ruskohiili ja muut saasteet ovat tuhota Viljan veljen Matiaksen keuhkot. 

Yksi kirjan voimakas teema on myös äitiys. Rosa on biologinen äiti, Vilja ja Luise eivät. Margot tuntuu rakastavan Viljaa kuin omaa lastaan, niin intensiivisesti, että minua se alkoi kammottaa. Luisen ohjaileva tapa kehottaa Viljaa kutsumaan häntä nimellä Mutti (äiskä) sai karvat pystyyn. Lopulta se oli todennäköisesti kauheinta Rosalle, sitten kun kaikki paljastui. Vilja taas on uusperheäiti ja hänelle tottuminen naisystävänsä lapseen on hidasta ja vaivalloista. Viljalla ei ole automaattisesti taitoa olla lasten kanssa. Siinä kuvauksessa oli jotain liikuttavaa.

Silti en täysillä tempautunut kirjan mukaan. Se oli minulla itse asiassa varsin kauan keskenkin ja luin muuta. En ehkä olisi saanut tartutuksi kirjaan nytkään, jos Helmet-haaste ei olisi painanut päälle. On silti jotenkin vaikea eritellä, mikä tässä harasi vastaan. Ehkä se oli jokin seikka kerronnassa. Jonkin verran ihmettelin Valkaman runsaita kielikuvia. Vaikka ainekset olivat todella hyvät, en varsinaisesti kiihkosta täristen käännellyt sivuja selvittääkseni tapahtumat. Minusta myös menneisyyden takaumat olivat paljon paremmin ja jotenkin uskottavammin kerrottuja kuin kirjan nykyhetki. Jokin nykyhetken kuvauksissa ei saanut minua uskomaan.

"Historia on aina voittajien historiaa, sanonta kuuluu, ja DDR:ään se sopii erityisen hyvin. Meidän historiamme kirjoitettiin uusiksi ja muovattiin voittajien - lännen - tarinaan sopivaksi. Siihen tarinaan kuuluu käsitys, jonka mukaan meidän kulttuurissamme ja elämäntavassamme oli vain vähän säilyttämisen arvoista. Läntisen ajattelutavan mukaan se kaikki oli korvattavissa, uusittavissa, unohdettavissa."

Oikeastaan isoimman tilan vievä sukuselvitys kiinnosti minua vähiten. Enemmän kiinnitin huomiota historialliseen kehykseen, DDR:n aikaan ja sen romahdukseen. Tässä suhteessa kiitän kyllä kirjailijaa onnistumisesta. En tietysti ole ollut DDR:ssä tuolloin, koska synnyin vasta muurin murtumisen jälkeen. Kuitenkin saatoin aivan haistaa katujen katkut. Tähän toki vaikuttaa se, että olen ollut vaihdossa entisen Itä-Saksan puolella Potsdamissa. Potsdamia on koetettu "korjailla", mutta DDR näkyy joka kohdasta. Matka ei ollut minulle yhtään mieleinen, mutta oli siinä kiinnostaviakin puolia. Yhdellä kurssilla käsittelimme DDR:ä jatkuvasti, opettaja oli peittelemättömästi sosialisti. Yhtenä tehtävänä oli haastatella DDR:ssä elänyttä ihmistä. Itse lopulta sain vanhan naisen suostuteltua lyhyeen puhutukseen, ja hän arvelematta sanoi DDR:n olleen parempi kuin yhdistyneen Saksan. "Sozial besser" hän sanoi, sosiaalisesti parempi. Valkama onkin onnistuneesti kuvannut ihmisiä, jotka eivät olleet mitään pelastettavia reppanoita, vaan joiden elämä meni DDR:n romahdettua käytännössä pilalle.

Hieman ristiriitaisissa mietteissä siis luin kirjaa. Siinä on isoja onnistumisia, mutta itselleni tämä ei ollut napakymppi. 

">>Me jatkamme elämää Helsingissä kuin mitään tätä ei olisi tapahtunutkaan. Ymmärrätkö, Markus? Me unohdamme Luisen. Minä unohdan, ja sinä unohdat.<<

     Ja Markus oli tuijottanut Rosaa hetken kykenemättä liikahtamaankaan, oli kuin hänen kehonsa olisi naulattu niille sijoilleen, jalat valettu sementtiin, eikä hän ollut pystynyt esittämään kaikista kysymyksistä tärkeintä: Entä Vilja? Miten ajattelit saada lapsen unohtamaan?"