Antti Tuuri - Tammikuu 18

 "Lähdettiin eri suuntiin. Mietin reessä, mitä minun nyt pitäisi tehdä: en voinut palata Karvalaan kysymään Bergmanilta neuvoja; uskoin saavani ilman Bergmaniakin yhden sotakoulun aikaan Pohjanmaalle. Katsoin, että Uuden Metsätoimiston Bergmanille antama valtakirja oli siirtynyt minun haltuuni viimeistään silloin, kun Bergman valui penkiltä lattialle Karvalan kievarin tuvassa."

Antti Tuurin kirja Tammikuu 18 (Otava 2017) kertoo Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntien perustamisesta ja venäläisten riisumisesta aseista kansalaissodan kynnyksellä. Kirjan minäkertoja, rakennusmestari Ahto Sippola, kertoo noista kohtalon hetkistä Suomen historiassa. Kirja on itsenäinen osa Äitini suku -sarjassa.

Tässäpä jokseenkin hämmentävä tapaus! Ensi kertaa luin jotain Antti Tuurilta. En ole pahoillani; tuli luettua monen vuoden hyllynlämmittäjä ja on hyvästä lukea välillä oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Pohjimmiltani minulla on kuitenkin tunne, etten oikein ymmärtänyt kaikkea.

Kirjan tyyli on nimittäin varsin eleetön ja toteava tai siltä ainakin päällisin puolin näyttää. Hyvin pitkälti on kyse tapahtumain selostuksesta ja pakko myöntää, se tuntui välistä aika kuivakkaalta. Sitten kuitenkin joissain sivulauseissa olin aistivani matalalle viritettyä huumoria. Kun luin pitemmälle, tulkinta tuntui yhä ilmeisemmältä.

Huumori syntyy minun nähdäkseni kirjan erään keskushenkilön, Aksel Bergmanin, hahmosta. Bergman on luja isänmaan mies ja järjestelemässä jos mitäkin suojeluskuntien asiaa. Paha vain, että viina ottaa miehestä yliotteen, kuten alun sitaatista voimme lukea. Kirjassa on tiheästi lyhyitä lukuja ja ne on jaksotettu muutamaan nimettyyn osaan. Viimeistään nimet hämmentävät näin uljaan historian hetkellä: Kuinka Aksel Bergman yritti Vimpeliin, Aksel Bergman lähtee uudelleen Vimpeliin, Kuinka Aksel Bergman perusti sotakoulun, nyt Vöyrille ja Aksel Bergman kaataa junan, mutta väärän. Varsinkin tuo viimeinen alkoi lukiessa hymyilyttää.

Kuitenkin vakava aihe huomioon ottaen tuli olo, että saako edes hymyillä ja että näenkö vain huumoria siellä, missä sitä ei ole. Toisaalta kun ottaa lukuun kirjassa valkoisten suorittaman väärän junan kaatamisen sekä sitä edeltäneen episodin, jossa joku hupsu luuli pakkasessa kangastelevia kuusennäreitä jäältä hyökkääväksi ratsuväeksi, voi vain todeta, että pakkohan tämän on olla tahallista huumoria. Hämmennys vain tulee siitä, kun en ole koskaan käsittänyt Tuuria huumorityypiksi kirjailijana. Olen aina ollut siinä uskossa, että hänen kirjansa ovat haudanvakavaa sotakirjallisuutta. 

Minua myös mietityttää Sippolan ja Bergmanin välinen hiljainen ristiveto. Bergman on se, jolla on huomiota ja kai jonkinlaista valtaakin, mutta lopulta Sippola on se, joka hoitaa homman kotiin. Koska Tuurin kerronta on niin kuvailevaa ja jättää lähestulkoon kaikki inhimilliset tunteet kuvauksestaan pois, oli melko vaikea tulkita, mitä Sippola todella ajatteli toisista. Juuri tuo tunteiden puuttuminen häiritsi minua aika paljonkin, koska se on minusta kirjoissa(kin) varsin tähdellistä informaatiota ihmisistä ja heidän suhteistaan. 

Ei nyt huono kokemus, mutta varsin erilainen mihin olen tottunut. Vielä on jossain vaiheessa ohjelmistossa Tuurin Lakeuden kutsu, sillä se on saanut aikoinaan Finlandian.