Johann Wolfgang von Goethe - Faust - Murhenäytelmän I ja II osa

FAUST:

 "Perinpohjin näin nyt filosofiiaa,

lainoppia, lääketiedettäkin

ja, surkea kyllä, myös teologiiaa

olen tutkinut innoin kiihkoisin;

ja nyt näen, raukka, yksi kaksi:

en tullut hullua viisaammaksi!"

Johann Wolfgang von Goethen päätyö, runomuotoinen kaksiosainen näytelmä Faust (ensimmäisen osan suomennos Valter Juva 1916, toisen osan Otto Manninen 1934, Otava 1981) on vaikeasti kuvattava spektaakkeli. Sankari tai ehkä antisankari on oppinut mies nimeltä Faust. Häntä masentaa, koska hän ei ole saavuttanut perimmäistä tietoa. Herra ja Saatana keskustelevat ja Saatana uhkaa viedä Faustin turmioon, minkä onnistumiseen Herra ei usko. Mefistofeles-nimisenä hahmona Saatana houkuttelee Faustin mukaansa "ilonpitoon". Se tarkoittaa muun muassa viattoman tytön tahraamista ja  verenvuodatusta. Tämä kaikki siis vasta ensimmäisessä laitoksessa. Kakkososassa Goethe vapauttaa käsijarrun tykkänään ja lietsoo lavalle keijuja, peikkoja, antiikin jumalia ja jumalattaria sekä toki itse keisarin. Kaikki melskaavat, tulee sota, kaikki melskaavat taas ja laulavat, Mefistofeles juonii ja lopulta Faust parka vallan sekoaa ja menehtyy. Mutta kumpi vetää sielun suhteen pidemmän korren, Herra vai Saatana?

FAUST:

"Sen kuulla sait jo: riemuja en vuota!

Antaudun hurjaan huumaan, tuskain nautintoon,

suloiseen vihaan, harmin hurmioon."

Jos jotakin ennalta odotin niin en ainakaan tätä! Periaatteessa se ensimmäinen osa oli ehkä odotettavissakin, sillä siinä oli selkeä (uskonnollinen) aihio ja kohtuullisen selkeät tapahtumat ja näytökset. Sen sijaan kakkososan sekopäisyys löi minut ällikällä. En edes väitä pysyneeni juuri kärryillä. Menon voi oikeastaan tiivistää tähän näyttämöohjeeseen:

"Seitsemänpeninkulmansaapas tulla topsahtaa. Toinen heti perässä. Mefistofeles astuu niitä alas. Saappaat samoavat kiiruusti edelleen."

Edellä ei puhuta mitään mistään saappaista, ne vain ilmestyvät tyhjästä ohjeeseen. Noita ohjeita lukiessa tuli kyllä mieleen, että melkoinen lava vaaditaan tälle leegiolle näyttelijöitä! On kuoroja, on airueita, sitten tietysti Mefistofeles ja Faust, välillä Troijan Helena ja lukemattomia jumaluuksia. Jos tulkitsin lukemaani oikein, niin aika useassa näytöksessä on melkoinen sakki lavalla yhtä aikaa. Loppupuoli myös tapahtuu korkealla vuorella/kalliolla, jonka muotoilu näyttämölle ei välttämättä ole se helpoin tehtävä.

Minua hämmensi kovasti se, että toisessa osassa osapuilleen keskivaiheilla sointuva riimittely joksikin aikaa loppui. Se häiritsi lukemista, kun olin tottunut jo tiettyihin poljentoihin. Sitten yhtäkkiä riimittelyyn palattiinkin. Oletan, että tämä ilmiö johtuu alkuperäisteoksesta eikä suomentajasta.

Mitä Faustiin hahmona tulee, on hän ilmeisesti Goethea vanhempi hahmo. Tässä linkissä mainitaan tohtori Johann Faust, joka myi sielunsa paholaiselle ja josta ilmestyi Frankfurt am Mainissa kirja 1587. Goethen versio on silti epäilemättä tunnetuin. Sinänsä on vaikea kunnolla analysoida Faustin persoonaa, sillä painettu näytelmä ei salli kurkistuksia henkilöiden pään sisälle. Vallanhimo ja ahneus Faustia näyttävät ajavan.

Lopuksi vielä suomennoksista. Ne sopivat hyvin vanhaan saksalaisnäytelmään, mutta ovat vuonna 2022 jo varsin vaikealukuisia jopa kokeneelle lukijalle. Törmäsin itse asiassa aika monesti sanaan tai sanan taivutukseen, josta en ymmärtänyt merkitystä. Lisäksi minua huvitti itse perimmäisen mahtipontisuuden ohella tuon ajan tapa kääntää nimetkin; näytelmässä vilahtavat muun muassa Liisa ja Justiina! Kaikki kunnia Juvalle ja Manniselle, mutta kyllä tämä teos mielestäni jo tarvitsisi uuden käännöksen. 

SAALISSIEPPO

sotarosvotar, kiehittäytyy hänen luokseen.

"Vaikk' olekaan en säädyss' akkain,

hän kaveri on kaikkein rakkain.

Me sadoks saamme viljan tään!

On nainen villi viedessään,

on rosvotessaan armoton.

Hei, voittoon tie, niin kaikkeen lupa on!"