Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen - Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin
"Valkoiset tytöt tuntuivat kuplivan itsevarmuutta ja iloa, josta olisin halunnut saada edes pisaran. Minun silmissäni kaikki heidän elämässään tuntui hohtavan valoa, joka ei koskaan osuisi minuun. Kuvittelin, millaista olisi olla heidän kaltaisensa ja elää heidän elämäänsä. Miltä tuntuisi valita aamuisin vaatteensa itse ja viettää koulun jälkeen aikaa muiden tyttöjen kanssa? Miltä tuntuisi olla muiden seurassa vapautuneesti, tarkkailematta jatkuvasti sitä, että jokin omassa käytöksessä, puheissa tai ulkonäössä tekisi ulkopuolisuudesta vielä syvempää kuin mitä se väistämättä oli?"
Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen yhteisteos Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin (WSOY 2022) on erittäin informatiivinen, koskettava ja tärkeä. Se on Ahmedin oma tarina somalina Suomessa, siitä miten hän alkoi kyseenalaistaa patriarkaalista kulttuuria, löysi Allahin "omin päin" Englannissa ja miten hänestä tuli ihmisoikeusaktivisti.
Ahmed oli vasta kolmen heidän perheensä muuttaessa Suomeen. He olivat osa 90-luvun pakolaisilmiötä, joka lama-Suomessa herätti varsin kiihkeitä mielipiteitä. Elämä jollain lailla asettui uomiinsa Itä-Helsingissä. Pian Ahmed kuitenkin sai huomata, että tytön pitää olla tietynlainen kelvatakseen. Auktoriteetteja piti sokeasti kunnioittaa, vaikka yksi sellainen, koraanikoulun opettaja, oli väkivaltaisuudessaan todella pelottava. Pahinta oli tietysti menettää kunniansa ja olla huono nainen.
Ahmed ja Hirvonen kuvaavat kirjassaan erittäin selkeästi sen kahden maailman välisen eron, joka somaleita ja varsinkin somalityttöjä koskee. Tuo valitsemani ensimmäinen sitaatti särkee sydämeni, sillä siinä tiivistyy aika vastaansanomattomasti valkoisten ja ruskeiden tyttöjen välinen ero tässä maassa. Kirjassa penätään feminismiä myös muille kuin valkoisille tytöille ja naisille. Ahmed kuvaa koruttomasti sitä hiljaisuutta, jota valkoiset feministit harrastavat kun esille tulee jonkin vähemmistön ongelma. Ainoat jotka pitävät meteliä, ovat rasistit.
Sain myös runsaasti tietoa somalikulttuurista. En ollut todellakaan tiennyt, että sielläkin on ollut vapautuneempi ja ns. "länsimaisempi" aikakausi ennen sisällissotaa. Ahmed käykin vääntöä tiukan ja ankaran äitinsä kanssa siitä, miksi äiti sai näyttää nuorena sääriä, olkapäitä ja ennen kaikkea hiukset mutta hän ei.
Surullista oli lukea nuorten tyttöjen hatkaamisesta kotoa ja koulusta. Ahmedillakin oli niin paha olla kotona, että hän hatkaili kaverien kanssa. Vaikka hänen mukaansa mitään varsinaista pahaa ei onneksi tapahtunut, on karkailuaika muistoissa todella kipeä. Sellaista ei saisi tässä maassa tapahtua, että lapsi tai nuori pakenee kotoa. Olen edelleen järkyttynyt siitä, että nuorten hatkailu ei herätä aikuisissa riittävää huolta. Varsinkin jos katoajana on ruskea ihminen, hänestä ei välitetä sen vertaa. En ollut aiemmin tiennyt, että myös kotona asuvat ulkomaalaistaustaiset nuoret karkailevat. Miksei tästä puhuta valtamediassa?
Tämän kirjan myötä arvostukseni ja kunnioitukseni aiemmin vain nimeltä tietämääni Ahmedia kohtaan kasvoi todella paljon. Hän on kulkenut kovan tien siihen pisteeseen, jossa on nyt. Eikä se piste ole helppo, sillä lokaa tulee niskaan niin omilta kuin muiltakin.
"Sinulle, joka olet hatkoissa nyt, ja sinulle, joka mietit lähtemistä tai häpeät sitä, että olet lähtenyt, haluan sanoa tämän: se ei ole sinun syysi. Ei ole sinun vikasi, jos sinulla on kotona niin paha olla, että olet joutunut lähtemään. Sitä et ole epäonnistunut. Et ole huono, häpeällinen tai paha. Sinun kunniasi ei ole mennyt. Tulevaisuutesi ei ole pilalla."
Kommentit
Elegia: En minäkään yksilönä tunnista itseäni, mutta kun sai tietoa somalien kulttuurista, ymmärrän ajatuksen ihan hyvin. Valtaväestön tytöillä on ihan eri tavalla valinnan varaa kuin somaleilla.
Olen itse lukenut tuon Hirsi Alin Neitsythäkin, joka teki kyllä teininä vaikutuksen. Hän on Ahmedia ankarampi kirjoituksissaan.
Kirjarikas elämäni: Ei todellakaan ole helppoa!
Jonna: Emme jaa. Tässä oli myös mielenkiintoista rinnastusta valkoisten tiukkojen uskonyhteisöjen tyttöjen elämään.
Meidän talossa asui kerran nuori Mogadishusta saapunut somalinainen, yksin, mikä on harvinaista. Huomasin, että hänellä kävi joitain miehiä ilmeisesti valvomassa, että elää oikein, mutta hän vaikeni heistä eikä vastannut myöskään, kun kysyin perheestä. Autoin häntä monessa ja huomasin, miten vaikeaa hänelle oli sopeutua elämään Suomessa.
Minä en todellakaan ymmärrä, miksi niin monet suomalaiset feministit somalinaisista puhuttaessa alkavat jauhaa oman perinteen kunnioittamista yms soopaa eli hylkäävät nämä, jotka oikeasti tarvitsevat apua.
Muslimikulttuurit näyttävät olevan valkoisten feministien sokea piste.
Alun sitaatista en minäkään löydä itseäni, ja siitä tulee mieleen, että jos me valkoiset niputamme tummaihoiset, niin yhtä lailla he niputtavat meidät. Ihan kuin kaikki valkoiset koululaiset olisivat itsevarmoja ja suosittuja, mutta ehkä, omasta erilaisuudestaan johtuen, heiltä jää näkemättä se, miten erilaisia me olemme. Kyllä, suurin osa meistä voi valita vaatteensa itse, ellei uskonto (esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuus) sitä rajoita. Mutta meillä ei automaattisesti ole ystäviä, emmekä me automaattisesti loista kouluaineissa. Meitä koulukiusataan, ketä mistäkin syystä, ja meistä tulee yhteiskunnasta jo nuorena putoavia, vaille ammatillista koulutusta jääviä, ennen sanottiin että suoraan kortistoon. En sano tätä sillä, että vähättelisin näiden ruskeiden tyttöjen haasteita, vaan sillä, ettei se ihon väri autuaaksi tee.
Olen ollut päiväkodissa ja kerhotoiminnassa töissä muutaman vuoden sekä pk-seudulla että Pirkanmaalla ja jo silloin 10-20 vuotta sitten näillä taaperoista tokaluokkalaisiin näytti leikeissä olevan aika yhdentekevää oliko lapsi "kantasuomalainen", maahanmuuttaja, romani tai lestadiolainen. Todella paljon riippuu siitä mitä kotona opetetaan ja vielä enemmän siitä, viliseekö lapsen kasvuympäristössä ne leimaavat sanat erilaisista ihmisistä. Jos opettaa yhtä ja tekee itse toista, ei ole vaikeaa arvata miten lapsi tulkitsee. Jaksan kyllä uskoa, että mitä enemmän eri taustoista tulevia lapsia esimerkiksi koululuokissa on, sitä vähemmän tulee kuppikuntia.
On varmasti totta, että muuntaustaiset niputtavat meitä samoin kuin me heitä. Itse kuitenkin koen ymmärtäväni, mitä Ahmed ajaa takaa, siitäkin huolimatta että en myöskään yksilönä sovi tuohon kuvaukseen.
Tuo alun sitaatti ei minustakaan tunnu tunnistettavalta mutta toisaalta siinä on Ahmedin oma kokemus: hänestä tuntui tältä. Usein kai ulkopuolisuuden kokemus syntyy juuri siitä, että kokee olevansa erilainen kuin muut – vaikka se ei täysin totta olisikaan. Sen vuoksi olisi varmasti tärkeää, että emme kuplautuisi liikaa vain kaltaistemme joukkoon.
Tuo lainaus on minusta osuva ja kiinnostusta herättävä, kommenteissakin on se kirvoittanut monenlaisia tuntemuksia. Mutta eihän kyse ole meistä valkoihoisista nyt ollenkaan, vaan Ahmedin tuntemuksista ja kokemuksista. Toki meissä valkoihoisissa on ihmisiä monenlaisissa elämäntilanteissa, mutta mitä vastoinkäymisiä olemmekaan, ne eivät ainakaan ihonväristä johdu.
Amma: Niinpä juuri, kokemus on Ahmedin oma. Hänellä oli elämässään ihonvärin ja myös uskonnon tuomia esteitä. Jälkimmäisiä voi toki olla myös kantaväestöllä.
Minusta taas valkoisia feministejä usein syytetään siitä, että he eivät kunnioita kulttuurien ja uskontojen tapoja vaan näkevät kaikki musliminaiset alistettuina ja yrittävät viedä länsimaisia arvoja esimerkiksi huivin luopumisesta joka kolkkaan. Ainakin omissa kulttuuriantropologian opinnoissani on tätä kritisoitu. Tosin olen sitten jälkeenpäin miettinyt samaa kuin tekin että se ei erityisesti kannusta musliminaisia itseäänkään nousemaan vaatimaan muutosta. Pitäisi löytää jonkinlainen keskitie siihen vaikkapa nostamalla ääneen juuri näitä "sisäpiirin" mielipiteitä ja tukea heitä.