Joel Haahtela - Lumipäiväkirja

"Olisi helppoa sanoa, että kaikki alkoi silloin; että Sigrid oli paikalla ja teki silloin päätöksensä. Minä muistin, että hän itki sinä iltana, monet itkivät. Kaikki olivat järkyttyneitä, mutta meidän elämämme palautui kutakuinkin normaaliksi. Tapetusta Benno Ohnesorgista tuli marttyyri. Mielenosoitukset kiihtyivät kaikkialla maassa, mutta ne eivät häirinneet Sigridin ja minun yhteisiä öitä."

Joel Haahtelan romaani Lumipäiväkirja (Otava 2008) ammentaa Saksan lähihistoriasta. 1970-luvulla Länsi-Saksassa toimi äärivasemmistolainen terroristijärjestö RAF, jonka toiminta vaati ihmishenkiä. Haahtela on luonut kirjaansa ilmeisesti kuvitteellisen Sigrid Eisenberg -nimisen naisen, joka on syystä tai toisesta nuorena sitoutunut tähän toimintaan. Kirjan päähenkilö on jälleen nimettömäksi jäävä suomalainen mies, joka on 60-luvulla seurustellut Sigridin kanssa. Nyttemmin hänellä on vaimo Erika ja aikuinen tytär Laura. Elämä on keskiluokkaista, mutta miehen elämää varjostaa taannoinen vakava sairastuminen. Hieman toivuttuaan hän näkee sanomalehdessä hätkähdyttävän uutisen: Sigrid on vapautettu elinkautisesta vuosikymmenien jälkeen. Unohtuneet asiat pyrkivät pintaan eikä mies saa saksalaisnaista mielestään.

Lumipäiväkirja esittelee Haahtelan tuttuja aineksia, kuten pohdinnat elämän luonteesta, katseen yksityiskohdissa ja mieltymyksen saksalaiseen kulttuuriin. Kirja on kuitenkin näihin viimeisimpiin teoksiin nähden reilusti maallisempi. Päähenkilö ei juuri haikaile ikuisuutta tai Jumalaa, vaan nuoruuden rakastettuaan, siis lihallista ihmistä. Kirjassa on myös melko yllättäviä pieniä viitteitä pornografiaan ja seksiin. Päähenkilö käy myös Sigridiä etsiessään ja haikaillessaan Frankfurtin ilotyttöjen pakeilla. 

Haahtelan vahvuus on siinä, että hän osaa pysähtyä pieniin hetkiin ja luoda arkisillekin asioille merkitystä. Lumipäiväkirja on oikeastaan siirtyilyä pienehköistä hetkistä toisiin, joissa päähenkilö kokee monia lyhyitä kohtaamisia ja yhteyden hetkiä vieraiden ihmisten kanssa. Jokin tässä kaikessa on varsin lohdullista hankalasti selitettävällä tavalla. 

Toisaalta huomaan hieman tympääntyneenikin päähenkilön haahuiluun. Hän tuntuu tajuavan vasta aika myöhään, ettei Sigrid ole enää nuori tyttönen vaan keski-ikäinen nainen. Myös jokin päähenkilön mieskatseessa jotenkin kyllästytti minua, siitäkin huolimatta ettei hän ollut mitenkään pahantahtoinen ketään kohtaan. Nyt kirjaa makustellessani huomaan, ettei päähenkilöllä tainnut olla kovin kummoista yhteyttä ainoaankaan arkensa osana olevaan ihmiseen. Tyttäreen on vaikea saada otetta, vaimo liukuu jossain ulottumattomissa, työpaikallakin mies jotenkin on omissa maailmoissaan. Aivan kuin hän hetkenä minä hyvänsä haihtuisi ilmaan kirjassa alati satavan lumen lailla. Onko siinä toisaalta avain tähän romaaniin? Pelko haihtumisesta käynnistää myöhäiskeski-iän kriisin ja saa tekemään outoja asioita?

Kirja oli mielenkiintoinen, mutta jokin siinä ei täysin temmannut minua mukaansa. Haahtelan tarinat ovat kehittyneet näistä alkupuolen kirjoista jotenkin eteerisempään suuntaan, ja pidän hänen uudemmista teoksistaan siksi enemmän. Suomessa on kovin vähän kirjailijoita, jotka kirjoittavat uskonnollisesta mysteerin kokemisesta.