Veikko Huovinen - Siintävät vuoret

"Jokainen uneksii vuorien tuonpuoleisesta maasta. Siellä olisivat laaksojen lehdot ja rehevät virranrannat, suuret maalatut kylät pihlaja- ja koivukujanteineen, kukkivine tuomineen ja puutarhoineen. Siellä olisi kimmeltäviä suurjärviä, joiden rantahuviloissa seurueet juovat iltakahvia päivän painuessa. Siellä on teitä, iloisesti mutkittelevia teitä, joita pitkin kevytkulkuiset autot pyyhältävät kuljettaen ihmisiä vaihtelusta toiseen. Siellä on monisatavuotinen asutus, maisemat täynnä ihmiskätten rohkaisevia jälkiä: viljelyssarkoja, portteja, punaisia aitoja ja pellonpientareita askelen yli. Heidän kättensä jäljet muuttuvat viihtyisyydeksi vasta kymmenen kesän jälkeen."

Veikko Huovista luin vähän aikaa sitten viimeksi, nimittäin Koirankynnen leikkaajan. Tämä lyhyempi kertomus Siintävät vuoret (Suuri Suomalainen kirjakerho/Otava 1981, alun perin WSOY 1959) on hyvin erilainen. Se on kuvaus nuoren miehen kaipuusta ja haaveista, joihin liittyy uteliaisuus "vuorien" eli vaarojen takaiseen elämään ja sinipukuinen tyttö. Nuorukainen työskentelee jonkinlaisessa puusavotassa kesän lopulla ja työ sekä karkeat mieskollegat tympivät. Sitten johtaja ilmoittaa, että miehen on vietävä hänen tyttärensä turvallisesti vuorten yli toiselle puolelle. Alkaa omanlaisensa unelmien täyttymys ja välillä taitaa nuorukaisella mennä johtajan tytär ja haaveiden sinipukuinen tyttö yksi yhteen.

Ei tämä tarina ehkä sinne kuolemattoman kirjallisuuden joukkoon mene, mutta se on silti todella kaunis ja viehättävä. Alkuperäisellä julkaisuhetkellä sodasta on mennyt vasta 14 vuotta ja silti Huovinen on osannut heittäytyä haaveelliseksi ja tallettaa palasen jotakin ihastuttavaa. Sinänsä myös tämä johtajan tytär - köyhä metsämies -asetelma on herkullinen, sillä he tulevat hyvin eri todellisuuksista, mikä luo monipäiväisen matkan varrella skismaa. Riitaakin syntyy, usein aika pikkuasioista. Täyttä höttöistä unelmaa tarina ei siis ole, vaan hyvänä realismin kuvaajana Huovinen on osannut maustaa haaveellista kertomustaan sopivasti. 

Jotain hyvin lohdullista tässä kertomuksessa oli. Pidin kovasti siitä, miten nimenomaan nuori työmies kuvataan kauniisti ajatuksiltaan ja haaveiltaan. Mitään karkeita alapääkuvailuja ei tarvitse tässä yhteydessä pelätä. Tarinan voi nähdä myös kirjailijan rakkaudentunnustuksena Kainuun korpimetsille, nehän olivat hänelle tutut. Pohjoiskarjalaisena samastun. Lapsena pohdin loputtomiin, mitä kodin läheisten vaarojen takana mahtaakaan piillä...

Unohtui muuten Koirankynnen leikkaajan kohdalla sanoa, että Seppo Polameri on tehnyt siihenkin hienoa kuvitusta. Sama mies on kuvittanut myös tämän jälkimmäisen tarinan.


Kommentit

aino harjula sanoi…
En ole Huovista lukenut, mitä kouluaikoina Havukka-ahon ajattelija tuli tutuksi, ainakin osittain. Tätä Siintäviä vuoria voisi ajatella lukeakin. Tuo kuva on todella upeasti piirretty. Olisipa itselläkin tuollainen kädenjälki.
Mai Laakso sanoi…
Hienoa, että olet lukenut Huovisen kirjoja. Olen aina tykännyt Polameren kuvituksista ja kansikuvista. Ne erottuvat selkeästi muista kuvituksista. Ne ovat realistisia ja uskottavia.
Elegia sanoi…
Kuvitus vaikuttaa tyylikkäältä ja itse asiassa minusta on aina ilo, jos kirjassa on kuvitus vaikka olisikin ns. aikuisten kirja. Huovisen Havukka-ahon ajattelijassa oli myös kuvitus (ainakin siinä minun lukemassani painoksessa), mutta se oli aika pelkistetty.
ketjukolaaja sanoi…
Minä en oikein olisi halukas sijoittamaan Siintäviä vuoria yksiselitteisesti Suomeen. Puijolla paljon kuleksineena tiedän, että yhden vaaran ylittää helposti parissa tunnissa, ei se sen suurempi urakka ole. Näen tarinan maiseman paremminkin jonkinlaisena kuvitelmana kuin todellisena suomalaisena vaaramaisemana.
Anki sanoi…
Aino: Saattaisit pitää Siintävistä vuorista. Huovisella on myös erinomainen kyky kirjoittaa tarinansa tiiviisti ilman turhaa sivumäärän paisuttelua.

Mai: Polameren kuvitus on todellakin hienoa ja erottuvaa!

Elegia: Joo, kuvitus tietysti on semmoinen ylimääräinen kustannus, että sitä ei varmaan siksikään nykyään suosita. Sääli kyllä, kuvitus myös mukavasti rytmittää tekstiä.

Ketjukolaaja: Olet kyllä toisaalta oikeassa, pariskunta kävelee monta vuorokautta. Toisaalta ihan lapsuuskotini lähimaastossa on valtavan iso Lehtovaara, jonka ylittämiseen varmaan tuhraantuisi kesäkelissäkin paljon aikaa. Paljonhan tässä tarinassa on sellaista maalailua ja symboliikkaa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mila Teräs - Amiraali

Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18 (31.1.2024) Ilmoittautuminen!