Veikko Huovinen - Siintävät vuoret

"Jokainen uneksii vuorien tuonpuoleisesta maasta. Siellä olisivat laaksojen lehdot ja rehevät virranrannat, suuret maalatut kylät pihlaja- ja koivukujanteineen, kukkivine tuomineen ja puutarhoineen. Siellä olisi kimmeltäviä suurjärviä, joiden rantahuviloissa seurueet juovat iltakahvia päivän painuessa. Siellä on teitä, iloisesti mutkittelevia teitä, joita pitkin kevytkulkuiset autot pyyhältävät kuljettaen ihmisiä vaihtelusta toiseen. Siellä on monisatavuotinen asutus, maisemat täynnä ihmiskätten rohkaisevia jälkiä: viljelyssarkoja, portteja, punaisia aitoja ja pellonpientareita askelen yli. Heidän kättensä jäljet muuttuvat viihtyisyydeksi vasta kymmenen kesän jälkeen."

Veikko Huovista luin vähän aikaa sitten viimeksi, nimittäin Koirankynnen leikkaajan. Tämä lyhyempi kertomus Siintävät vuoret (Suuri Suomalainen kirjakerho/Otava 1981, alun perin WSOY 1959) on hyvin erilainen. Se on kuvaus nuoren miehen kaipuusta ja haaveista, joihin liittyy uteliaisuus "vuorien" eli vaarojen takaiseen elämään ja sinipukuinen tyttö. Nuorukainen työskentelee jonkinlaisessa puusavotassa kesän lopulla ja työ sekä karkeat mieskollegat tympivät. Sitten johtaja ilmoittaa, että miehen on vietävä hänen tyttärensä turvallisesti vuorten yli toiselle puolelle. Alkaa omanlaisensa unelmien täyttymys ja välillä taitaa nuorukaisella mennä johtajan tytär ja haaveiden sinipukuinen tyttö yksi yhteen.

Ei tämä tarina ehkä sinne kuolemattoman kirjallisuuden joukkoon mene, mutta se on silti todella kaunis ja viehättävä. Alkuperäisellä julkaisuhetkellä sodasta on mennyt vasta 14 vuotta ja silti Huovinen on osannut heittäytyä haaveelliseksi ja tallettaa palasen jotakin ihastuttavaa. Sinänsä myös tämä johtajan tytär - köyhä metsämies -asetelma on herkullinen, sillä he tulevat hyvin eri todellisuuksista, mikä luo monipäiväisen matkan varrella skismaa. Riitaakin syntyy, usein aika pikkuasioista. Täyttä höttöistä unelmaa tarina ei siis ole, vaan hyvänä realismin kuvaajana Huovinen on osannut maustaa haaveellista kertomustaan sopivasti. 

Jotain hyvin lohdullista tässä kertomuksessa oli. Pidin kovasti siitä, miten nimenomaan nuori työmies kuvataan kauniisti ajatuksiltaan ja haaveiltaan. Mitään karkeita alapääkuvailuja ei tarvitse tässä yhteydessä pelätä. Tarinan voi nähdä myös kirjailijan rakkaudentunnustuksena Kainuun korpimetsille, nehän olivat hänelle tutut. Pohjoiskarjalaisena samastun. Lapsena pohdin loputtomiin, mitä kodin läheisten vaarojen takana mahtaakaan piillä...

Unohtui muuten Koirankynnen leikkaajan kohdalla sanoa, että Seppo Polameri on tehnyt siihenkin hienoa kuvitusta. Sama mies on kuvittanut myös tämän jälkimmäisen tarinan.