Mape Ollila - Nightwish

 "Nightwish-kansaa löytyy kaikkialta maailmasta kaikenikäisinä, -kokoisina ja -värisinä, kalmankalpeista elämäntapagooteista oopperan ystäviin sekä niitteihin ja nahkaan pukeutuvista metallifaneista satulyriikoista pitäviin lapsiin ja listoilla patsastelevan valtavirtamusiikin kuluttajiin. Suomalaisessa populaarimusiikissa Nightwish on ilmiö, jonka veroista ei ole nähty sitten 1980-luvun ja Dingo-hysterian."

Mape Ollilan kirjoittama Nightwish (Like 2006) on ensimmäinen bändistä kertova elämäkerta. Se alkaa dramaattisista hetkistä, kun Nightwish erotti Tarja Turusen lokakuussa 2005 avoimella kirjeellä. Kirjassa käydään läpi bändin senastinen historia aina alkuperäisjäsenten lapsuusmuistoja myöten. Kirjan julkaisu aiheutti aikanaan melkoisen hässäkän, ja Tarja sekä manageri-aviomiehensä Marcelo Cabuli muistaakseni haastoivat molemmat Ollilan oikeuteen. Käsitykseni mukaan heille jäi vain, Linnaa lainatakseni, "kulut ja häpee".

Muistan nuo ajat edelleen, vaikka olin vielä lapsi. Olin löytänyt Nightwishin alkuvuodesta 2004, kun äitini työkaveri lahjoitti meille Nightwishin levyt Oceanborn ja Wishmaster - ajan tapaan tietenkin poltettuina! Vaikutuin syvästi ja samana vuonna 2004 ilmestynyt Once oli ensimmäinen levy, jonka ostin omilla rahoillani. Minusta tuli hurja fani ja mikä parasta, metallimusiikin maailma aukesi minulle autuaallisena. Kuten usein käy, ensin aloitettiin tällaisesta kevyemmästä, kunnes siirryttiin vähitellen "kovempiin aineisiin". Olen ikuisesti kiitollinen. Koska suhteeni bändiin on erityislaatuinen, otan poikkeuksellisesti erivapauden käyttää bändin jäsenistä etunimiä. Etunimillä heistä puhutaan koko ajan kirjassakin.

Olen lukenut tämän teoksen ainakin kerran aikaisemmin, kun se oli vielä tuore. Nyt kolmekymppisenä luin samaa tarinaa varsin eri silmin. Alkupuoli meni hämmästellessä, miten vauhdilla häthätää kaksikymppiset nuoret päätyivät suosioon. Vauhdilla en tarkoita sitä, että homma olisi ollut jotenkin helppo nakki bändille. Ei selvästi ollut. Ollila on haastatellut kaikkia jäseniä ja siihen päälle myös managerit ja levy-yhtiöiden tyypit sekä muita hahmoja. Kukaan bändin jäsenistä ei kiellä, etteikö olisi joutunut opettelemaan oman instrumentin käytön kantapään kautta, niin paljon ensimmäisissä nauhoituksissa sekoiltiin pelkkää osaamattomuuttaan. Bändin pääongelma oli myös pitkään hyvin imagollinen: koko yhtye näytti monia vuosia lähinnä omituiselta retkueelta eikä edes Tarja onnistunut näyttämään kovinkaan uskottavalta rockdiivalta. No, ongelma lähti myöhemmin korjaantumaan ilmeisesti aika luonnostaan.

Tarjan piti alun perin olla vain sessiomuusikko parissa akustisessa demossa. Ikävä kyllä pitkin kirjaa tulee huomanneeksi, ettei tuo sessiostatus ehkä missään vaiheessa hävinnyt laulajan päästä. Tarja ei selvästikään liimautunut yhteen muun porukan kanssa, paitsi aivan parhaimpina hetkinä. Tilanne paheni asteittain, kun hän rakastui eteläamerikkalaiseen Marceloon ja otti tämän managerikseen. Lopulta oltiin tilanteessa, jossa bändin sisällä oli kolme manageria! Senhän arvaa, miten siinä käy, kun samalla bändi kasvaa kasvamistaan ja tulee riitaa rahasta. Mediassa reviteltiin paljon bändin henkilösuhteilla. Tuomas myöntää, ettei tule Marcelon kanssa toimeen millään tasolla. Marcelo vaati aina lisää liksaa ja suututti muut ihmiset. Nightwishin muut jäsenet pohtivat, ettei Tarja ehkä edes tiennyt läheskään kaikista Marcelon kuvioista, vaan hyväuskoisuuteen taipuvana ihmisenä luotti sokeasti. Tarja taas kiistää kaiken ja puolustaa miestään. Pattitilanne.

Toisaalta tietyssä suhteessa nimenomaan naisena pystyn jotenkin ymmärtämään Tarjan pahaa oloa. Nightwishin miehet rälläsivät tolkuttomasti viinalla ja tupakka paloi koko ajan, myös suljetussa keikkabussissa. Se on varsinkin klasarilaulajan äänelle täysi katastrofi. Itselläni ei myöskään enää tässä iässä riitä ymmärrystä tarpeelle ryypätä koko ajan. Voin siis hyvin uskoa, että Tarjaa on rieponut jatkuva sekoilu aivan täysillä. Miten siinä hörhöilyssä edes nukut? Toisaalta tietyistä kohdista paistaa melko outo tarve saada jotain epämääräistä suojelusta ja tarve nimenomaan "olla nainen". Siitä tulee itselleni melkoiset diivavibat. 

Niin tai näin, Nightwish löi ennätyksiä ja on lyönyt niitä kirjan kirjoittamisen jälkeenkin. Jotain bändin kommunikaationgelmista kertonee kuitenkin se, että ensin erotettiin basisti Sami, sitten Tarja, sitten Anette ja lopulta Marcokin lähti lätkimään. Musiikki ei onneksi katoa koskaan, mutta johtajuustaidoissa maestro Holopaisella olisi selvästi petraamisen varaa.

EDIT Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2024: Kohta 1. Kirjan nimessä on erisnimi