Tero Haapala ja Göran Wennqvist - Tutkinnan tässä vaiheessa voimme kertoa
"Estonia-onnettomuudessa löytyneiden vainajien joukossa oli myös nuori nainen, joka oli pukeutunut laivan henkilökunnan asuun. Hänen päällään olleessa pikkutakissa oli valokuvallinen henkilökortti, joka muistutti hyvin paljon uhria. Takki ei kuitenkaan ollut hänen, vaan hän oli ottanut naulakosta lähimmän takin rynnätessään kannelle aluksen kallistuessa rajusti ennen uppoamistaan. Mikäli tunnistus olisi tehty ainoastaan vertaamalla henkilökortin valokuvaa ja tietoja uhriin, tunnistaminen olisi mennyt väärin."
Tero Haapala ja Göran Wennqvist tekivät pitkät poliisiurat Suomessa. Heidän tiensä kohtasivat monessa paikassa, kunnes kumpikin asettui KRP:n vahvuuteen. Viimeisinä vuosikymmeninä he jakoivat johtamisvastuuta useissa korkean profiilin jutussa. Näistä suomalaisa laajemmin koskettanut on varmasti ollut vuoden 2004 tuhoisa tsunami Aasiassa. Uhrien tunnistusoperaatio ja kuljettaminen Suomeen olivat valtava ponnistus, josta kirjoittajat kertovat kirjassaan Tutkinnan tässä vaiheessa voimme kertoa (Bazar Kustannus 2023) laajasti.
Kirja on yksittäisten, usein jo julkisuudesta tuttujen tapausten ohella mielenkiintoinen ajallinen läpileikkaus suomalaisesta poliisitoiminnasta. Kirjoittajat eivät tyydy vain referoimaan kiinnostavia tapauksia, vaan he kertovat seikkaperäisesti poliisista organisaationa, organisaatiomuutoksista ja tutkintamenetelmien muutoksista. Mielenkiintoisina yksityiskohtina kerrottakoon, että 2000-luvun alussa Suomi oli aivan huipulla erilaisten kameratallenteiden tutkinnassa. Suomalaisilla oli täten ratkaiseva rooli Anna Lindhin murhan selviämisessä. Sen jälkeen resursseja ei ole ollut tarpeeksi toiminnan kehittämiseen. Lisäksi korvat ovat hieman yllättäen hyvä tunnistamisperuste, mutta tämäkin seikka on jäänyt kaikkien muiden menetelmien jalkoihin.
Yksityiselämästään Haapala ja Wennqvist eivät kerro kuin hiukan, Haapala ehkä enemmän. Hän on jälkeenpäin murehtinut sitä, miten paljon lapset ovat olleet vaimon vastuulla, kun hän on painanut loputtomia päiviä töissä. Se on selvää, että poliisilla on oltava joka tapauksessa kotiasiat kunnossa. Jos puoliso ei kestä jatkuvia suunnitelmanmuutoksia lennosta, suhteella ei ole toivoa.
Ainoa asia, joka jotenkin särähti oli kirjoitus takavuosien turkistarhaiskuista. Eräällä tilalla tilanpitäjä ampui haulikolla murtautujia kohti ja osuikin. Tilanpitäjästä leivottiin ikään kuin suurta uhria ja sankaria yhtä aikaa, vaikka turkistarhaus on eettisesti ja myös nykytiedon valossa ympäristön terveyden kannalta täysin kestämätöntä toimintaa (influenssatartunnat muun muassa). En toki myöskään hyväksy eläinten vapauttamista luontoon, koska ne eivät sinne kuulu ja aiheuttavat valtavasti tuhoa.
Kautta linjan kirja on melkoinen runsaudensarvi aiheesta kiinnostuneelle lukijalle. Varoitan kuitenkin, että monia tapauksia käydään läpi aika tarkasti. Muun muassa Myyrmannin kauppakeskuksen pommi-isku ja Jokelan koulumurmien kuvaus saattavat järkyttää.
Kirjan sisäkansi ilmoittaa iloisesti, että parivaljakolta tulee uusi kirja, Rikostutkintaa 24/7, jo toukokuussa 2024! Enköhän lue senkin jossain vaiheessa.
"Suomessa on poliisilla pitkään ollut tapana tehdä varsinaisen viranhoidon lisäksi kaikenlaisia oman toimen ohella (OTO) -töitä. Olivat ne sitten ampumakouluttajana, voimankäytön opettajana, kouluttajana, terrori- ja pommiasiantuntijana, jälkipuintien vetäjänä tai yksinkertaisesti kollegan sijaisena toimimista tämän ollessa lomilla tai komennettuna toisaalle. Näistä oman toimen ohella -tehtävistä ylimääräisistä lisätöistä kuitenkin maksetaan meillä Suomessa hyvin harvoin ylimääräistä palkkaa."
Haasteet:
Helmet-lukuhaaste 2024: Kohta 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna
Kommentit
Jokke: Näin on.
Poliisien perhe-elämät ei kiinnosta, joten ihan hyvä jos pysytään muissa asioissa.
Elegia: Monelle aikalaiselle Myyrmanni on varmasti piirtynyt mieleen. Jopa minä muistan tapauksen, vaikka taisin olla häthätää kouluikäinen.
Hyvää pääsiäistä!
Noin muuten mulla on sama juttu kuin Tuulevilla, en kuuntele mitään true crimea, enkä katso sarjojakaan, tuo Estoniakin oli draamaa...
Luulisin että syynä on ainakin osittain se, että minua ei kiinnosta se tekninen rikostutkinta oikeastaan ollenkaan. Dekkareistakin tykkään jos päähenkilö ei ole poliisi, minkäänlainen.
Fiktiota lukiessa voi aina selittää itselleen, ettei se ole totta. Tositapahtumien kerrontaa poliisin näkökulmasta on sitten kuitenkin helpompaa lukea kuin kirjoja rosvoista, joista tehdään jonkun sortin sankareita.
/KBC