Joel Haahtela - Marijan rakkaus

 "Oli päiviä ja öitä, jotka paloivat mieleemme kuin poltinmerkit. Ne jäivät kytemään syvälle maan alle, valmiina leimahtamaan liekkiin jonakin tuulisena päivänä. Joskus sekunti saattoi kestää vuosikymmeniä ja maailma mahtui kämmenen alle. Sellaisten hetkien varaan voi rakentaa kokonaisen elämän, ne kannattelivat ihmistä kaikkein vaikeimpina aikoina. Ja silti: muistaminen oli aina jakamista, ja yksinäiset muistot kuihtuivat, kuin syksyn tullen putoilevat lehdet."

Joel Haahtelan uutuus Marijan rakkaus (Otava 2024) on vuoden kirjatapauksia ja mielenkiinnolla luin tämän romaanin. Kirjassa jälleen nimettömäksi jäävä yksinäinen mies haikailee tavoittamatonta naista, joka jätti hänet lomaromanssilla. Vanhat uskonnolliset maalaukset näyttelevät omaa osaansa, kuten myös Euroopan rikkonainen historia. 

Voidaan siis ainakin osittain todeta, että Haahtela on kirjoittanut periaatteessa jälleen saman kirjan. Se ei sinänsä minua häiritse, koska tarinoiden rakennuspalikat ovat varsin tenhoavia ja kirjailija kirjoittaa aina varmasti ja hyvin. Tästäkin teoksesta löytyy ylhäällä olevan sitaatin kaltaisia kiteytymiä, joita on aina mukava lukea ja ajatella.

Kuitenkaan en oikein syttynyt teokselle. Haahtela kuvaa yleensä melkoisen eteeristä ja ylimaallista rakkautta enkä ollut nyt oikein siinä vireessä. Marija on Haahtelan uskonnollisen taustan huomioiden helposti rinnastettavissa Neitsyt Mariaan. Marija ei ole pyhimys, mutta hyvin kaukainen, saavuttamaton ja etäinen. Verrokkina on päähenkilön sinkkuvuosien räväkkä ja maanläheinen tuttava Saimi, jonka kanssa ei syty rakkautta, mutta sitäkin lihallisempaa yhteiseloa aina silloin tällöin. Saimi voisi hyvinkin olla puolestaan jonkinlainen Maria Magdaleena. Saimi myös tuntui elävältä henkilöltä, sen sijaan häilyväinen Marija tuntui loppuun asti sekavalta uninäyltä. Oikeastaan mietin nytkin kirjan loputtua oliko se lopulta pelkkä päähenkilön sekavan mielen kuvaus tai haavekuva. Oliko Marija koskaan olemassa?

Ei siis omalla kohdallani napakymppi. Toisaalta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että oma vastaanottokykyni ei nyt ollut parhaimmillaan. Olisin tarvinnut ehkä jotakin maallisempaa ja humoristisempaa. Se mikä Haahtelan kirjoista täydellisesti puuttuu, on huumori.

"Kuuntelin Marijan ankaria sanoja ja totesin, että hän oli varmaan oikeassa, en osannut erottaa kuvitelmaa todesta, eikä kukaan muukaan osannut. Me synnyimme mielikuviemme myötä, ne olivat kirous ja lahja, ne tekivät meistä sen mitä olimme. Ja maailma ilman kuvitelmia oli surullinen maailma, hän tiesi sen itsekin. Tai oikeastaan se oli jotain paljon pahempaa: se oli kuoleman ja toivottomuuden maailma. Vain kuvitelmat pitivät meidät hengissä. Tämä elämä lepäsi yhtä paljon kuvitelmien kuin hänen hellimänsä unohduksen varassa."

Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2024: Kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024

Helmet-lukuhaaste 2015: Kohta 8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle (olennaisilta osin)