Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen - Huokauksia luokasta
"Hiukan jo pelottaa, miten jaksan seuraavat kolme viikkoa. Koska lukiotamme vuosi vuodelta kasvatetaan suuremmaksi, kokelaamme eivät enää mahdu yhteen saliin, ja siksi tänä vuonna kirjoitetaan kymmenessä eri tilassa. Voit kuvitella, kuinka monta valvovaa opettajaa sellainen määrä vaatii! Itse pääsen vähällä osittaisen hoitovapaani tähden, ja omien viikkotuntieni päälle teen tätä pakollista ylityötä vain 15 tuntia, mutta muilla opettajilla on paljon enemmän valvontavuoroja. Yöt sitten suunnitellaan oppitunteja ja korjataan kokeilaiden tekstejä. Sinähän kirjoitit viimeksi kutsumusammatista. Nyt sitä kutsumusta tarvitaan, sillä kukaan ei ryhtyisi tällaiseen vapaaehtoisesti."
Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen ovat paitsi Suomessa isoja kirjailijanimiä, myös opettajia. Kirjeenvaihtokirjassaan Huokauksia luokasta (WSOY 2023) he puivat oman työuupumuksensa juurisyitä, suomalaisen lukion rakenteellisia ongelmia, valtavaa aukkoa valtiollisten koulutustavoitteiden ja todellisuuden välillä sekä kirjailijuutta. Koska kumpikin on kaksinkertaisesti suomen kielen ammattilainen, on tekstiä erittäin sujuvaa ja nautinnollista lukea.
Rytisalo teki kirjoitusprosessin aikana vaikean päätöksen hypätä opettajan työstä kokonaan ulos ja ryhtyä kokonaan vapaaksi kirjailijaksi. Kirjeenvaihdon myötä hän koettaa rohkaista myös Kinnusta samaan, sillä tämä on uupunut aina uudelleen ja uudelleen. Kuitenkin Kinnunen kokee edelleen paloa työhönsä eikä toisaalta näe kirjailijan työtä kuin pelkkänä harrastuksena itselleen.
Osa lukio-opettajien kuormituksesta tulee suoranaisesti opiskelijoista, vaikkei yleensä samalla lailla kuin peruskoulun puolella. Opiskelijat ovat vuosi vuodelta aina vain mielenterveysongelmaisempia, mikä vaatii kouluilta erilaisia toimia kun terveyspalvelut kyykkäävät. Opiskelijoilla on myös hälyttävän huonot opiskelutaidot, kun puhutaan kuitenkin vahvaa teoreettista osaamista vaativasta koulutuksesta. Suurin paine on kuitenkin rakenteissa, jotka työntävät opettajan pöydälle valtavasti silpputyötä, josta ei sen kummemmin makseta erikseen. Tunnit loppuvat vuorokaudesta, vapaa-aika loppuu, opiskelijoiden vuoksi haluaisi tehdä parhaansa, jaksaminen ei riitä ja siitähän se uupumuskierre alkaa.
Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on siis monta asiaa pielessä. Ongelmathan eivät koske vain lukiota, vaan media on uutisoinut viime vuosina paljon myös peruskoulun ja ammattikoulun ongelmista. Järjestelmä selvästi tuottaa valtavasti pahoinvointia niin opiskeleville kuin opettajillekin ja oppimistuloksetkin ovat aina vain surkeammat. Pitäisikö kuitenkin suosiolla palata vanhaan hyväksi havaittuun systeemiin?
Haasteet:
Helmet-lukuhaaste 2024: Kohta 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa
Helmet-lukuhaaste 2019: Kohta 9. Tietokirja
Kommentit
Kuuntelin ilolla uutisista kuopiolaisen erityisluokan toiminnasta. On uskallettava tuoda esille erityisopettajien ammattitaito, kun on vaikeuksia koulussa. Tässähän meni vuosia, kun heidän työtä ei arvostettu ja kaikki oppilaat saivat melskata mielin määrin tunneilla. Itsekin yritin opettaa kouluissa, mutta lopetin.
No, nämä teoreetikot jätettiin omaan arvoonsa, mutta jossain vaiheessa (lopetin 2010, sen jälkeen - onneksi) koulua alettiin radikaalisti muuttaa näiden gurujen näkemyksien mukaiseksi: pois pienistä kouluista isoihin koulukomplekseihin, pois omista luokista maisemakonttoreihin, pois omista ryhmistä alati vaihtuviin kokoonpanoihin, pois kirjoista digivälineisiin ja sekalaisiin oppimateriaaleihin, peruskoulun puolellakin pois pysyvästä lukujärjestyksestä kurssimuotoisuuteen, pois yhteisestä arvostelusta yksilölliseen arvosteluun (Maijan ysi on eri kuin Matin ysi) jne.
Ihan terveellä järjellä ymmärtää, millaista haparoimista lapsen päivä tällaisessa koulussa on. Kaiken lisäksi on painotettu, että opettaja ei ole opettaja ja auktoriteetti vaan neuvoja ja kanssaoppija.
Viimeisin omituinen juttu on vaikeus kieltää kännyköiden mukanaolo tunneilla. Järjestyssäännöissä sanotaan, että häiritseviä esineitä ei saa olla oppitunnilla ja jos on, niin ne poistetaan oppilaalta. No, paitsi että kännyköiden sisältöön uppoudutaan sen sijaan että keskityttäisiin opetettavaan asiaan, niin niillä myös kuvataan kavereita ja opettajaa ja julkaistaan pilkkavideoita ja meemejä yms. Jos oppilaalta voidaan ottaa pois sarjakuvalehti, jota hän selaa - vaikka se on hänen omaisuuttaan - niin miksi ei kännykkää. Kännykkä on pyhä asia.
Monet koulut ovat onnistuneet sopimaan, että kännyköitä ei edes tuoda kouluun ja useat haastatellut oopilaat ovat sitä meiltä, että näin sen pitäisi ollakin. Mikä siinä on vaikeaa!
No, lukiossa on omat ongelmansa, joita tässä kirjassa tarkastellaan todella hyvin. En tajua esim sitä, että oppilaat voivat uusia kokeita tai tehdä niitä eri aikaan kuin muut ja opettaja joutuu laatimaan yhä uusia versioita kokeesta.
Minusta tuntuu, että pieleen lähti menemään siinä vaiheessa kun Suomi menestyi hyvin Pisassa, ja koulutuksesta lähdettiin sorvaamaan jotakin ihmeellistä vientituotetta. Perustehtävä unohtui ja lapsi meni pesuveden mukana.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että olen kovin tyytyväinen teini-ikäisten äiti: suomalaisessa koululaitoksessa on edelleen paljon hyvää ja upeat opettajat tekevät työtään erinomaisesti. Koulutuskeskustelun suurin ongelma onkin ehkä se, että kaikki kokevat olevansa alan asiantuntijoita käytyään koulua joskus vuosikymmeniä sitten. Maailma kuitenkin muuttuu järkyttävää vauhtia ja koulun on pakko pysyä perässä. Muutoksessa tärkeimmät, eli opettajien ja oppilaiden äänet vain usein unohtuvat. Siksikin tämä teos tärkeä.
Muutamaan otteeseen kävi mielessä, että koulua muutettiin enemmän säästöt kuin saavutettavat hyödyt ja lasten etu mielessä.