Joel Haahtela - Sielunpiirtäjän ilta

 "Myöhään illalla seison kirkossa ja muistan isä Johanneksen sanat. Kirkko on koko maailma, sen sisällä ovat kaikki elävät ja kuolleet. Hän tarkoitti ihmisiä, mutta minä ajattelen, että kirkossa ovat myös linnut, kalat ja eläimet. Myös vuoret ovat osa kirkkoa, samoin meret, erämaat ja metsät. Miksi Jumala jättäisi luomastaan mitään pois? 

     Olen varma, että taivaassa surisee sama talvikärpinen, joka tänään häiritsi maalaamistani. Annoin sen surista ja ymmärsin, että oli aika lopettaa päivän työt. Puhdistin siveltimet ja vedin sermin maalauksen eteen, jotta kukaan ei sitä näkisi. Joskus viesti tulee niinkin ärsyttävän luontokappaleen kuin kärpäsen muodossa."

Joel Haahtelan uutukainen Sielunpiirtäjän ilta (Otava 2025) kertoo iäkkäästä hollantilaisesta mestarimaalaajasta, joka alkaa valmistautua siirtymään rajan taakse. Poissa ovat rakastettu vaimo Agnes ja poika Paulus, vielä palvelijatar Grietke pitää isännästä huolta. Sitten kuitenkin vanha ystävä tyrkyttää mestarille oppipoikaa, aiemman mestarinsa lahjat hetkessä ohittanutta Jacobia. Mestari suostuu ja vielä tovin verran vanhan miehen elämässä tapahtuu ennen lopullista hiipumista.

En ole kahdesta aiemmasta Haahtelan teoksesta niin innostunut, mutta Sielunpiirtäjän ilta vetosi minuun. Jälleen kerran Haahtela-kliseitä on: maalaukset, perhonen, uskonto ja kaipuu naiseen. Silti tämä kirja ei kerro keski-ikäisestä miehestä, joka etsisi nuoruuden epämääräistä kohtaamista. Agnes on kuollut ja mestari on valmis odottamaan kohtaamista taivaassa. Rakkaus on suurta, mutta ei karkaa niin korkeisiin sfääreihin kuin Marijan rakkaudessa. Lisäksi rakkaus ei ole kirjan koko teema, vaan ennemminkin vanhuksen katse elettyihin päiviin ja iän tuoma perspektiivi elämään. Pysähtyneeseen sadepäivään mestarin pohdiskelu sopi hyvin ja luin kirjan yhdeltä istumalta, mitä ei nykyään juuri koskaan tapahdu. Kuten alun sitaatista voi huomata, Haahtela on myös löytänyt pieniä huumorinpilkahduksia, jotka tasapainottavat kitetyneisiin oivalluksiin perustuvaa tapaa kertoa tarina. Lisäksi kirjan loppukohtaus oli niin tyylikäs ja tunteita herättävä, että kirja on ehdottomasti julistettava parhaimmaksi sitten Totuuden kaipuu -trilogian.

"Jumalan kuvaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden. Tavallinen maalari kuvaa ihmisen niin kuin muut hänet näkevät, todellinen mestari taas sellaisena kuin hän on, ilman tämän maailman naamioita."