Joel Haahtela - Sielunpiirtäjän ilta

 "Myöhään illalla seison kirkossa ja muistan isä Johanneksen sanat. Kirkko on koko maailma, sen sisällä ovat kaikki elävät ja kuolleet. Hän tarkoitti ihmisiä, mutta minä ajattelen, että kirkossa ovat myös linnut, kalat ja eläimet. Myös vuoret ovat osa kirkkoa, samoin meret, erämaat ja metsät. Miksi Jumala jättäisi luomastaan mitään pois? 

     Olen varma, että taivaassa surisee sama talvikärpinen, joka tänään häiritsi maalaamistani. Annoin sen surista ja ymmärsin, että oli aika lopettaa päivän työt. Puhdistin siveltimet ja vedin sermin maalauksen eteen, jotta kukaan ei sitä näkisi. Joskus viesti tulee niinkin ärsyttävän luontokappaleen kuin kärpäsen muodossa."

Joel Haahtelan uutukainen Sielunpiirtäjän ilta (Otava 2025) kertoo iäkkäästä hollantilaisesta mestarimaalaajasta, joka alkaa valmistautua siirtymään rajan taakse. Poissa ovat rakastettu vaimo Agnes ja poika Paulus, vielä palvelijatar Grietke pitää isännästä huolta. Sitten kuitenkin vanha ystävä tyrkyttää mestarille oppipoikaa, aiemman mestarinsa lahjat hetkessä ohittanutta Jacobia. Mestari suostuu ja vielä tovin verran vanhan miehen elämässä tapahtuu ennen lopullista hiipumista.

En ole kahdesta aiemmasta Haahtelan teoksesta niin innostunut, mutta Sielunpiirtäjän ilta vetosi minuun. Jälleen kerran Haahtela-kliseitä on: maalaukset, perhonen, uskonto ja kaipuu naiseen. Silti tämä kirja ei kerro keski-ikäisestä miehestä, joka etsisi nuoruuden epämääräistä kohtaamista. Agnes on kuollut ja mestari on valmis odottamaan kohtaamista taivaassa. Rakkaus on suurta, mutta ei karkaa niin korkeisiin sfääreihin kuin Marijan rakkaudessa. Lisäksi rakkaus ei ole kirjan koko teema, vaan ennemminkin vanhuksen katse elettyihin päiviin ja iän tuoma perspektiivi elämään. Pysähtyneeseen sadepäivään mestarin pohdiskelu sopi hyvin ja luin kirjan yhdeltä istumalta, mitä ei nykyään juuri koskaan tapahdu. Kuten alun sitaatista voi huomata, Haahtela on myös löytänyt pieniä huumorinpilkahduksia, jotka tasapainottavat kitetyneisiin oivalluksiin perustuvaa tapaa kertoa tarina. Lisäksi kirjan loppukohtaus oli niin tyylikäs ja tunteita herättävä, että kirja on ehdottomasti julistettava parhaimmaksi sitten Totuuden kaipuu -trilogian.

"Jumalan kuvaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden. Tavallinen maalari kuvaa ihmisen niin kuin muut hänet näkevät, todellinen mestari taas sellaisena kuin hän on, ilman tämän maailman naamioita."

Kommentit

Aino sanoi…
Tämä kirja on ollut mielessä, että voisi lukea, kun on joitain Haahtelan kirjoja lukenut. Olen vain mietitnyt, kuinka paljon siinä on samankaltaisuutta aiempiin teoksiin. Kiitos, kun esittelit tämän ja sain pienen hippusen ideasta. Kyllä kai tämä täytyy jossain vaiheessa käsiin hankkia.
Anneli A sanoi…
Kiitos kirjan esittelystä. Aikoinaan Haahtela oli yksi suosikkikirjailijoistani, mutta sitten tuli pari kirjaa, jotka eivät oikein sytyttäneet. Tämä tuntuu kiinnostavalta, joten saatan ottaa kirjan lukulistalle.
Mukavaa juhannusta!
Marjatta Mentula sanoi…
En ole päässyt sisälle Joel Haahtelan kirjoihin. Voisin taas yrittää.
Mikä komea "tiikeri" siellä makoileekaan kirjan vieressä.
Anki sanoi…
Joo! Luulenpa, että sinä pidät tästä kirjasta. :)
Anki sanoi…
Joo, minäkään en kaikista ole niin paljon perustanut.
Anki sanoi…
"Tiikeri" on meidän Neliö, nimellä Mörssäri myös tunnettu. :D
Amma sanoi…
Syystä tai toisesta olen aina ajatellut, etteivät Haahtelan kirjat ole minua varten. En oikeastaan enää muista, että miksi :D ehkä olisi syytä testata, onko näin, vai olenko epäillyt suotta. Tämä kuulostaa teeman puolesta kiinnostavalta.
Minä kuuntelin tämän juuri. Pidin hiljaisesta viisaudesta mutta toisaalta myös hieman väsyin. En siis varauksetta ihastunut.
Anneli A sanoi…
Aloitin kommentoinnin, mutta huomasinkin, että olen jo kommentoinuut tätä ennen juhannusta.
Minä ole pitänyt paljon sekä Joel Haahtelan Yö Whistlerin maalauksessa että tästä Sielunpiirtäjän illasta. Niistä kumpuaa sellaista viisautta, joka kestää aikaa. Kuuntelin Joel Haahtelaa Karjaan kirjapäivillä ja ihastuin siihen, kuinka tämän kirjan innoittajana oli ollut 1600-luvun taide ja musiikki. Aikakausi oikein huokuu kirjasta. Sen tempo on rauhoittava, ei pitkästyttävä. Hieno kirja. (Minäkin olen kirjoittanut tästä blogijutun.)
Anki sanoi…
Kannattaa kokeilla. Haahtelan kirjoja ei ole pituudellakaan yleensä pilattu.
Anki sanoi…
Minullekaan kaikki Haahtelan kirjat eivät ole olleet napakymppejä.
Anki sanoi…
Nimenomaan rauhoittava tempo, hetkeäkään ei ollut tylsää.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mila Teräs - Amiraali

Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen

Valoa valoa valoa