Ankin kirjablogi

"Ehkä Tuomaksen julkinen kirjoittaminen heijastelee sellaisia narsistisia piirteitä, joita hänessä väistämättä on - koska kaikissa niitä on. Miksi kukaan pyrkisi julkaistuksi kirjoittajaksi, jos ei nauti siitä, että saa oman tuotoksensa julki ja hyvällä onnella kehuja, kannustusta ja kunniaa?" Tuomas Aitonurmen tuore esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni (WSOY 2023) on erittäin omakohtainen. Kirjoittaja kirjoittaa lähinnä minämuodossa, joskin esseessä Kirjoituksen minä hän leikittelee aluksi itsensä ulkoistamisella kolmanteen persoonaan. Esseiden ytimessä on yleensä koulukiusaamisen aiheuttama vakava trauma, vaikkakin Aitonurmi käsittelee myös muita aiheita. Odotin tätä teosta aikamoisella innostuksella, mutta harmikseni en oikein tempautunut mukaan. Vika ei ole siinä, etteikö Aitonurmi osaisi kirjoittaa. Kyllä hän osaa, ja sinänsä tekstit ovat sujuvaa luettavaa. Tartuin kokoelmaan tutustuakseni suomalaisen miehen ajatteluun traumasta, mutta huomasin hämmennyksekseni, ettei t...

 "Paikka vaikuttaa ihmisen mieleen niin kuin vallitseva säätilakin. Ihminen on erilainen eri paikoissa, epäilemättä. Voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama? On paikkoja, jotka tuovat ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta emme ole tienneet. Joihinkin paikkoihin mieli ei asetu, vaikka kuinka yrittäisi, ja aina on jotenkin vaikea olla. Tällaisella ilmalla taas on vaikea olla surullinen, vaikka kaikissa meissä olisikin hiven surua." Joel Haahtelan kahdeksas romaani Traumbach (Otava 2012) on erikoinen. Päähenkilö on nuori mies Jochen, joka haluaa tavata miehen nimeltä Traumbach. Ollaan jossakin määrittämättömässä itäsaksalaisessa pikkukaupungissa 90-luvun lopulla. Kaiken pitäisi olla selvää kun Traumbachin osoitekin on tiedossa, mutta miehen tavoittaminen osoittautuu vaikeaksi. Kaupunki herättää Jochenissa esiin monenlaista ja erilaisia elämyksiä tulee vastaan. Mikä lopulta on totta ja mikä ei? Kirjassa on joitain Haahtelan tuttuja asioita, kuten muuttuva mi...

Niin kävi, että kuukausi meni yksityiselämän pyörteissä ja kirjat + blogi jäivät siinä lapsipuolen asemaan. Nyt kuitenkin kevät on koittanut ja lukuhaluja hiljalleen ilmoilla! Näistä aloitettu on Halla Helle . En osaa luvata tuleeko luettua loppuun, sillä minäkertoja on jokseenkin ärsyttävä tyyppi. Vähän saamelaisaihepiiri kuitenkin kiehtoisi.  Traumbachin tarkoitus on olla lyhyydessään sisäänheittäjä lukemiseen tauon jälkeen. Olen Haahtelasta pitänyt ja uskoisin pitäväni tästäkin teoksesta. Mainingin varjo oli herätelaina palautettujen hyllystä. Nivukosken kieltä on kovasti kehuttu. Toivottavasti pitkäjänteisyys riittää kirjan lukemiseen. Vanhan kartanon Pat on ikisuosikki ja olen siitä jo joskus aikoinaan blogannutkin. Jos Traumbach ei tepsi, niin luulisin Montgomeryn kyllä auttavan! Mitä teillä on lukusuunnitelmissa nyt?

 " - Enkö minä osaa olla tekemättä mitään? Onko tämä touhu mennyt veriin? Pitääkö aina liikkua ja hössöttää? Eikö ihminen enää osaa olla aloillaan, istua ja ajatella? Minäpä yritän opetella. Mutta miten?" Viivi Rajamäen kristillinen pienoisromaani Puhu minulle hiljaisuudessa (SLEY-Kirjat Oy/WSOY:n graafiset laitokset 1983) kertoo viisikymmentä täyttävästä Sirkasta, jonka elämän täyttää perheyritys. Sirkka vain tekee ja tekee työtä lomailematta, kunnes lopulta ns. hirttää kiinni ja hän joutuu sairaslomalle. Kaupungin pauhusta hän matkustaa lakeuskuvauksista päätellen jonnekin pieneen paikkaan Pohjanmaalla koruttomaan pikkumökkiin. Siellä hänellä on aikaa ajatella ja käytyään vakavia keskusteluja naapurin Liisan kanssa hän tulee uskoon. Mutta mitä perhe, ennen kaikkea aviomies, siitä mahtaa ajatella?  Mistähän tätä lähtisi purkamaan? Sinänsä oli toki kivaa lukea vaihteeksi kristillinen kirja, mutta tässä oli kyllä kohtia jotka häiritsivät. Ennen kaikkea kun Liisa ja Sirkka puh...

"He ovat halunenet heittää marinoidut kananrintapalat lattialle, hiiteen ravintoympyrät, hiiteen perunamuusi ja parsa! He ovat halunneet kahmaista karkkihyllystä ässämixejä ja hedelmäaakkosia ja dajmrakeita ja heittää kaiken ilmaan. He ovat halunneet tehdä piruetin karkkisateen jälkeen, heittää nurkkaan farkkunsa ja paljastaa seeprakuvioiset kalsarinsa, he ovat halunneet enemmän kuin mitään muuta huutaa: Herätkää, tulkaa mukaan, meitä ei kahlitse tässä maailmassa muu kuin neljä vuodenaikaa ja omat ennakkoluulomme." Riikka Pulkkisen pikkuinen teos Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014) on ilmestynyt varhaisversionaan Kauneus & terveys -lehdessä. Kyllä tässä pientä välityön makua onkin, mutta kyllä minä varsinkin alun jälkeen viihdyin mainiosti Iiriksen mukana. Iiris on koulupsykologi, joka on tullut miesystävänsä Aleksin jättämäksi. Seitsemän vuoden parisuhteesta ei ole helppoa irrottautua. Iiris tempoutuu nuoruuden ja aikuisuuden välillä, ajatukset hypp...

 "Hän antoi sellaisten ajatusten olla. Oli aika ottaa kurpitsa padasta ja syödä se. Niin elämän suuret kysymykset loppujen lopuksi ratkaistiin. Niitä saattoi miettiä päänsä puhki pääsemättä puusta pitkään, mutta lopulta piti kuitenkin syödä kurpitsansa. Se palautti takaisin maan pinnalle. Siitä sai syyn jatkaa. Kurpitsasta." Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarjasta olen lukenut aiemmin vitososan Elämän kirkas keskipäivä . Päätin tällä kertaa ottaa ensimmäisen osan, kun se sattui kirjastossa olemaan. Naisten etsivätoimisto nro 1 (Otava 2003, suomennos Jaakko Kankaanpää) oli monin paikoin synkempi kuin olin odottanut. Siinä pureudutaan Mma Ramotswen menneisyyteen ja etsivätoimiston alkuun. Mma Ramotswe on ensinnäkin etunimeltään Precious, mikä seikka ei muistaakseni tullut esille vitososassa. Lisäksi kerrotaan hänen rakastetusta isästään, jonka kohtaloksi koituivat pitkät kaivosvuodet. Isällä oli kuitenkin melkoisesti hyvää karjaa ja siitä saadulla hinnalla Mma ...

"Ihminen voi olla valmis luopumaan lapsista, joita on aina halunnut, valmis sietämään menneisyyttään tai vaatteitaan koskevia huomautuksia, mutta sitten - yksi pieni nälväisy, ja sielu tyhjenee ja sanoo: Oi." Elizabeth Stroutin kirja Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018, suomennos Kristiina Rikman) aloittaa Lucysta kertovan sarjan. Lucy on kotoisin kuvitteellisesta peräkylästä Amgashista, jonka kirjailija on sijoittanut Illinoisiin. Elämä on ollut todella kovaa ja köyhää; perhe asui vuosikaudet kylmässä autotallissa ja lasten seurana olivat vain maissipellot. Yksi kirjan teemoista onkin ihmisen luokka-asema Yhdysvalloissa ja sosiaalinen nousu. Lucy on fiksu ja ahkera ja pääsee collegeen, minkä lisäksi hän nai kohtuullisen hyvin koulutetun miehen Williamin. He muuttavat New Yorkiin ja Lucy alkaa varoen tutustua paikkakunnan taidepuoleen. Silti etualalle nousee luokan sijasta äiti-tytärsuhde. Lucy kertoo minäkertojana ja sijoittaa ison osan tarinasta niihin 80-luvun pitkiin viikk...