lauantai 31. heinäkuuta 2010

Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

Luin tästä kirjasta eri paikoista ja yhtäkkiä tuli hämmennys: Dorian onkin mies eikä nainen! Tätä hämmästelin aloittaessani lukemista.

Kirjan päähenkilö siis on kuvankaunis Dorian Gray, josta tämän ystävä maalaa upean taulun. Dorian tulee kateelliseksi kuvalleen, koska se pysyy aina nuorena ja kauniina, hän taas vanhenee ja rumentuu. Niinpä hän toivookin ääneen, että kävisi toisinpäin. Ja niinhän siinä käykin. Dorian ei vain ymmärrä ensin, että kuva heijastaa hänen sieluaankin, ja miehen tehdessä yhä pahempia tekoja muuttuu kuvakin sen mukaiseksi.

Oscar Wilde oli tunnetusti homoseksuaali ja luin tätä nyt aika lailla siitä näkökulmasta. Ja aivan suoraanhan siellä pamahti homoeroottinen ihastus aika alkupuolella, mitä kyllä kummastelin ajatellessani julkaisun aikakautta (viktoriaaninen Englanti). Silti se oli oikein viehättävä juonne ja nautin kirjasta muutenkin. Näissä 1800-luvun kirjoissa on sellainen tietty tunnelma ja kielenkäyttö. Ne vaativat alussa usein jonkin verran kärsivällisyyttä, mutta mielestäni ne ovat oikein ihania kirjoja. On hauskaa tutustua niiden kautta jo ammoin menneeseen aikaan.

Suosittelen kaikille vanhemman kirjallisuuden ystäville! Tämän kirjan kohdalla ei myöskään tarvitse pelätä voimakasta uskonnollista paatosta.

Lukunäyte s. 131-132:
"Taiteilijan lähdettyä Dorian Gray hymyili. Basil parka! Kuinka vähän hän tiesikään kiellon todellisesta syystä!
Miten kummallista: hänen ei ollut tarvinnut paljastaa omaa salaisuuttaan, vaan aivan kuin sattumalta olivatkin tulleet ilmi hänen ystävänsä salaiset ajatukset! Miten monia asioita tuo outo tunnustus selittikään! Taitelijan mielettömät mustasukkaisuuden puuskat, hänen kiihkeä kiintymyksensä, liioitellut ylistelynsä, omituinen sulkeutuneisuutensa... nyt hän ymmärsi ne kaikki ja sääli Basilia. Ystävyydessä, joka näin lähenteli lemmentarinaa, näytti olevan jotain traagista."

Elina Hirvonen - Että hän muistaisi saman

Tämä teos on useimmissa kirjablogeissa jo arvioitu, ja pitihän minunkin tähän tarttua.

Kirjan päähenkilö on  Anna, joka alkaa muistella menneisyyttään käyden läpi eri vaiheita elämässään, välillä nykysyyttäkin on välissä. Hän muistaa, miten isä hakkasi pikkuveljeä Joonaa ensi kerran, muistaa myöhemmätkin lyönnit, samoin Joonan skitsofrenian puhkeamisen. Hän muistelee poikaystävänsä Ianin elämänvaiheita ja heidän suhdettaan.

Oikein hyvä kirja! Hirvonen on hyvä tunteiden tulkki, ja osaa eläytyä lapsen rooliin. Kirja siis käsittelee sotatraumoja ja perheväkivaltaa. Kirja oli todella surullinen, ja seurassa pitikin jättää lukeminen kesken, kun alkoi itkettää. Yllättäen yksin ollessa ja lukiessa ei enää itkettänytkään. Mielialanmuutos? Lukiessani olin tätini luona, ja hän ei ollut ollut aivan vakuuttunut kirjasta. Hänen mielestään kirjassa mässäiltiin tuskalla ja väkivallalla. Jäin miettimään tätä. Omasta mielestäni näin ei ollut, mutta ymmärrän mielipiteen hyvin. Eihän tämä mitenkään peitelty ollut.

Suosittelen vähän jo "isommille" ihmisille. Kirja on turhan raju lapsille. Ja lopuksi vielä plussaa todella hienosta  kirjan nimestä!

Lukunäyte, s. 81:
"Ian talutti isän takaisin omaan huoneeseen, luki lehdestä vitsipalstan ja horoskoopin ja peitteli tämän sänkyyn.
"Oli mukava jutella", isä sanoi, kun Ian napitti takkiaan ovella. "Nuori mies, teidän kanssanne oli todella mukavaa jutella." Ian nyökkäsi kiitos samoin, heilautti kättään ja katosi puolijuoksua New Yorkin kylmään, mainosvalojen värjäämääm iltaan."

Antti Nylén - Vihan ja katkeruuden esseet

Hui. Ihan nyt oikeasti, mitä tästä oikein ajattelisi?

Kirjaan on siis koottu esseitä eri aiheista, mm. veganismista, miehuudesta ja dandyismistä. Oli kaikenlaista näkökulmaa ja alkupuhe vaikutti ihan lupaavalta. Mutta mutta. En ihan oikeasti tajunnut oikeastaan yhtään mitään. Onko Nylén lintu vai kala? Luin yhden hänen haastattelunsa ja ymmärsin, että hän pilkkaa esseissään eri asioita ja tahoja. Selvä, kyllähän sitä paljastui sieltä selvästikin, ja välillä tuli oikein hienoja osumia ja oivalluksia. Mutta kun useinkaan ivaa ei erottanut ollenkaan, tai siis minä en erottanut. Yleensä minulla ei ollut hajuakaan, onko kirjoittaja oikeasti tätä mieltä ja onko hän tosissaan. Ärsyttävää.

Dandyismistä kertova essee oli minulle raskasta luettavaa, koska siinä ei minusta ollut mitään järkeä. 'Miehen kritiikki' kuulosti houkuttelevalta ja olinkin jo innoissani, että pääsen lukemaan jonkun - oletettavasti - heteromiehen näkökulmaa, mutta sekin romuttui taideanalysointiin ja vaikka mihin. Ja edelleenkään en pysynyt kärryillä, oliko mies tosissaan vai ei.

Huoh. En ole kohderyhmää, en tykännyt. Enkä suosittele.
 Olen niin väsynyt tähän etten edes laita näytettä. Ja mistä minä sen ottaisin, kun on kysymys esseistä?

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Umayya Abu-Hanna - Sinut

Mistähän minä tämän bongasin, tai oikeammin: kenenkähän blogista tällä kertaa? En muista kyllä millään, mutta samapa tuo. Kirja oli nimittäin oikein hyvä.

Abu-Hanna muutti Suomeen 80-luvulla ja kirjassa on lyhyitä katkelmia sopeutumisesta sekä yleismaailmallisia pohdintoja elämästä ja erilaisuudesta. Abu-Hanna kuvaa hauskasti kömmähdyksiään sekä muiden ulkomaalaisten ystäviensä kommelluksia täällä. Niin, suomen kieli ei ole mitenkään helppo, enkä ihmettele vaikeuksia. Kulttuurikin välillä ihmetyttää Abu-Hannaa.
Hänellä on myöskin loistava näkökulma Suomeen muualta tulleena, mutta kuitenkin täällä pitkään asuneena. Hän oivaltaakin monia juttuja, joita ei varmaan syntyperäinen huomaisikaan. Hän kritisoi (aiheellisesti), mutta kiittelee myös.
Liikuttavaa oli hänen huolensa perheestään sodan keskellä ja ajatusta, kuinka loistava tilanne Suomessa onkaan, kun suurin huolenaihe on Helsingin makasiinien tilanne.

Kovin usein kirjat eivät saa minua nauramaan ääneen, mutta tämän aikana kikatin usein. Abu-Hannalla on selvästi itsellenauramisen taito.

Tämä on kyllä niitä kirjoja, joita voi täydestä sydämestään suositella kaikille. Tämä tulisi jokaisen lukea, ei pelkästään Suomessa, vaan kaikkialla muuallakin. Abu-Hanna on osannut kiteyttää kirjaansa tuntonsa oivallisesti.

Tekstinäyte s. 24-25:
"Ja nyt kahakko mentymänenkello ohjelma." Miehen vakava ja hidas ääni kuuluu tyhjässä tilassa. Ääni kuulostaa siltä kuin se tulisi laatikossa olevan pelkän pään suusta.
Seison transistoriradion edessä lattialla haara-asennossa roikottaen käsiäni kuin gorilla. Olen valmis reagoimaan heti. En tunne ruumiinosien nimiä, ja siksi aivojen on toimittava yhteistyössä mielikuvituksen kanssa salaman nopeasti.
"Seiso lattialla kantapäät tukevasti maassa", sanoo ääni radiossa.
Kaksi ensimmäistä sanaa ovat tuttuja mutta "kantapäät" ei. Pää tiedetään, se on joka kolmannen suomen sanan alussa, mutta liikuntaohjeissa sillä varmaan tarkoitetaan omaa päätäni. Mikä kantaa pääni? No, tietysti shoulders!
Kumarrun ja työnnän hartiani tukevasti maahan. Pääni on esteenä enkä tiedä, pitääkö nojata eteenpäin leuka lattialla, kääntyä oikealle ja laittaa poski lattiaan vai vääntää takaraivoa kohti niskaa. Perkele, mies antaa koko ajan ohjeita ja minä olen vasta älynnyt, missä ruumiinosa joka kantaa päätäni sijaitsee. Keskityn. Poimin ensimmäiset sanat yksi kerrallaan ja yritän seurata edes osaa käskyistä:
"Hyppää kevyesti niin, että oikean jalan polvi koskettaa vasemman käden kyynärpäätä."
Olen pitkälläni lattialla kädet edessä. Miten helvetissä voisin tässä asennossa hypätä, kun kantapäät ovat maassa? Kuin sokea rodeovarsa yritän rimpuilla ylävartaloni alla.
Olen solmussa, suuttunut ja kipeä, mutta ääni jatkaa: "Kohota polvia."
Olen kuullut sukupolvesta, mutta nyt joku vaatii että pelkästään polville tehdään jotakin. Liittyykö se ruumiinosaan, joka ei kehity kasvun myötä? Ja mikä ruumiinosa voisi liittyä kristinuskoon? Olisiko se sellainen joka on kiinni ristissä, jos tulee ristiinnaulituksi? Mitä tarkoittaa ristiselkä? Entä sormet ristiin?
Istun lattialla jalat kohti ikkunaa josta näkyy harmaata. Horisontti ei erotu, taivas ja maa ovat harmaat. Ikkuinoiden karmit ja vastapäinen talo ovat harmaita. Ulkona on -14 C, mutta sininen hiihtohaalarini rauhoittaa, onneksi osaan pukeutua oikein. Hankin ensimmäisen haalarini Anttilasta ja siinä on hyvä liikkua.
Istun yksiössä eikä radiosta tule ääntä yli minuuttiin. Tiedän, että pian alkavat uutiset ja Kekkonen."

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Louise Allen - Aviovelka

Harlekiini-hömppää!

Katherine Cunnigham on vaarassa joutua velkavankeuteen veljensä Philipin takia, ja ainoaksi keinoksi jää avioitua kuolemaantuomitun kanssa, kuoleman mukana kun sekä miehen että vaimon mahdolliset velat mitätöityvät. Sitten paljastuukin, ettei mies ole syyllinen ja Katherine tulee epätoivoiseksi, kun mies ei suostukaan liiton mitätöimiseen, vaan väen vängällä haluaa maksaa velan. Sitä ei Katherinen ylpeys sulata...

Ihanan viihdyttävä pokkari! En ymmärrä monien kirjaihmisten karsastusta Harlekiineja kohtaan. Ne kun ovat "kioskikirjallisuutta". Entä sitten? Ne ovat juonivetoisia eivätkä vie kauan, ja ei, niitä ei ole kirjoitettu huonosti, ainakaan minusta. Miksi jatkuvasti hölistään kirjojen viihteellisyydestä ja haukutaan kirjailijoita viihdekirjailijoiksi, kuin viihteellisyys olisi mustin synti, johon ihminen voi syyllistyä? Niitähän suuri yleisö ostaa. Onko Harlekiini-vihan takana jonkin sortin naisviha? Tyypillisimmät Harlekiinien lukijathan ovat vanhempia naisia. En käsitä. Miksei kirja saa myydä? Vai onko se kyvyttömien ja ah-niin-taiteellisten-ja-köyhien kirjailijoiden kateutta? Helppo uskoa.

S. 244-245:
"Katherine kääntyi katsomaan, kun suojapaperit vedettiin sivuun ja esiin tuli haaleankeltaista silkkiä. Kalvakanväristä silkkiä ja miehustaa myötäilevä kristallihelmikuvio, avara pääntie, ei hihoja. - Tämähän on väärä puku! Madame, en minä tätä valinnut.
- Ette niin, neiti Cunningham. Lordi Seaton kumosi päätöksenne.
- Sehän nähdään. Katherine marssi väliovelle, joka vei Nickin pukeutumishuoneeseen. Hän ei ollut kokeillut, oliko se lukossa, mutta nyt se ainakin avautui hänen tempaistessaan.
Pukeutumishuoneessa ei ollut ketään, mutta miehen makuuhuoneeseen johtava ovi oli raollaan. Katherine tyrkkäsi sen raivokkaasti auki ja syöksähti sisään.
- Nicholas! Suvaitsetko ystävällisesti selittää, mitä...
Hän vaikeni nähdessään edessään paitasillaan olevan aviomiehensä sekä kaksi tummiin pukeutunutta miestä, joista toinen piteli polvipituisia satiinihousuja ja toisella oli suussaan nuppineuloja.
Nick tuijotti, lumoutuneena ja kiihottuneena, Katia, joka törmäsi hänen makuuhuoneeseensa punehtuneena, sukkasillaan, aamutakki hulmuten ja povi kohoillen.
Vaatturit vetäytyivät kiireesti näyttämöltä. - Odotamme käytävässä, teidän armonne, toinen mutisi. Nick tuskin huomasikaan oven sulkeutuvan heidän perässään.
- Kat, armaani... Nickin teki mieli suistaa Kat vuoteellle ja rakastaa naista, kunnes tämän suuttumus vaihtuisi intohimon huohotukseen.
- Älä sinä armastele minua, senkin konna! Miksi käskit madame LeBlancia valmistamaan sen toisen puvun? Minulla ei ole varaa siihen, enkä halua sitä!
- Nyt sinä narraat, Kat. Sinä halusit sen puvun, mutta ylpeytesi ei sallinut, että ostaisin sen sinulle.
Katherine sihahti vimmaisesti. Luoja, että tuo nainen oli suurenmoinen!
- Miksi ostit sen, jos tiesit minun hermostuvan? Katherine tiukkasi kädet nyrkissä sivuillaan.
- Saadakseni ilon nähdä sinut siinä asussa. Se näytti pysäyttävän naisen ainakin hetkeksi. - Ostin lahjan itselleni - ja pyydän vain, että sinäkin nauttisit siitä."

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Mika Waltari - Suuri illusioni

Oi, tunnen itseni oikein hyväksi ja kunnolliseksi ihmiseksi ja lukijaksi. Olen nimittäin lukenut Waltarin! Ja kokonaan... Aiemmin yritin Johannes Angelosta, mutta kesken jäi.

Samaa ei voi sanoa tästä. Teksti oli oikein nautittavaa ja sanojen paikoin voimakaskin ajanpatina oli ihanaa! Olen kiinnostunut kielestä ja sen vivahteista ja vanhahtava kieli kiinnostaa minua. Esimerkiksi tuo nimi 'Suuri illusioni' ei tarkoita 'minun suuri illuusioni', vaan pelkästään 'suuri illuusio'. Aina nimen kuullessani olen ihmetellyt, että miksi kirjan nimi on 'väärin' - sehän pitäisi olla Suuri illuusioni eikä illusioni. No, selvisipähän tämäkin. Muita hauskoja sanoja olivat gramofooni, traditsioni (=traditio) ja inhoittava.

Tarinan päähenkilö herra Hart rakastuu Caritakseen ja ystävystyy Hellakseen, joka on myös rakastunut. Kumpi mahtaa voittaa?

Kirjassa kuvataan ihastuttavasti 20-luvun kiihkeää elämänmenoa. Romaani keskittyy Helsinkiin ja Pariisiin. Panin merkille, että kirjan alussa esiintynyt rouva Spindel lähenteli Caritasta ja hänestä liikkui kaikenlaisia juttuja. Samoin Pariisissa Hart huomaa ystävänsä Mäen kanssa kahvilassa istuessaan vanhemman miehen selvän kiinnostuksen nuoreen poikaan. Mitenkäkö nämä asiat liittyvät 20-lukuun? Siten, että ainakin Pariisissa on kuulemma siihen aikaan ollut ilmeisesti melko suvaitseva ilmapiiri, ja eri seksuaalivähemmistöt ovat luoneet oman alakulttuurinsa.

En tiedä johtuuko omasta suuntautumisestani vai vainoharhaisuudesta, että nyt olen useissa kirjoissa ollut huomaavinani homoseksuaalisia suhteita ja tuntemuksia. Miten lie? Siinäkin Morriganin ristissä Kingin ja Cianin välit olivat minusta silmiinpistävän läheiset.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita haluttaa lukea "joku Waltari", mutta kirjastonhyllyn tiiliskivet pyörryttävät jo olemassaolollaan. Kirja oli yllättävä, kuin myös loppu. Lisäksi siinä on viisasta ja filosofista pohdintaa. Hämmennyin myös siitä, että kirjassa esiintyi asioita, jotka ovat vahvasti leimautuneet omaan aikaamme. Tämä voitaisiin ainakin osittain kirjoittaa nykyaikanakin, tietysti nykyaikaisella kielellä. Ei suotta klassikko.

S. 62:
>>Hänet on luotu kärsimään maailmassa>>, jatkoi Hellas puoleksi itsekseen. >>Hän on pohjimmiltaan elävää tulta. Hän on värisevä hermokimppu, ja mielikuvitus on hänen kohtalonsa. Ehkä hän joskus itse kertoo hänelle itsestään. Suhtautukaa kriitillisesti hänen puheisiinsa, mutta voitte kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen hänestä. Hän voi joskus olla intohimoisen vilpitön. Melkein sairaalloisella tavalla. - Ja jos joskus... te tulisitte... niin olkaa hyvä hänelle. Minä huomaan olevani idiootti, mutta hermostuminen ja muu. Toivottavasti ymmärrätte. Aina ei jaksa säilyttää joustavuuttaan. Minussa on puhumisripuli, ja kun en muuta keksi, puhun roskaa. No niin, te tulette itse huomaamaan. Otaksun ainakin...>>

torstai 15. heinäkuuta 2010

Nora Roberts - Morriganin risti

Vaihteeksi pientä hömppää.

Sain kirjan synttärilahjaksi toukokuussa ja siitä asti se on odottanut lukemistaan. Mutta aina on löytynyt jotain muuta kiinnostavaa. Lisäksi omaan kirjaan on yllättävän vaikea tarttua, kun se tosiaan on oma eikä lukemisella kiirettä.
Mutta sitten unohdin kirjastokorttini enkä voinut lainatakaan mitään. Ihan hyvä, tuleepahan näitä omiakin sitten luettua.

Kirjan kantava juoni on se, että joukko erilaisia kykyjä (useimmiten yliluonnollisia sellaisia) omaavia ihmisiä (+ yksi vampyyri) kutsutaan koolle valmistautumaan sotaan vampyyrikuningatar Lilithiä vastaan. Asia ei tietenkään ole yksinkertainen, sillä porukka on hyvinkin eripurainen, eikä kaikkien ole helppo luottaa vampyyri Cianiin.

Miksi ihmeessä minä olen ruvennut välttelemään hömppää? Olen lukenut sitä paljonkin enkä hyväksy hömpän väheksymistä. Se on erittäin tarpeellista ja sitä lukee usein nopeasti. Siinä on jo yksi taitavan kirjailijan merkki, kun saa lukijan innostumaan ja ahmimaan tekstiä. Epäilenpä mahtaako suurin osa ns. "korkeakirjallisuudesta" (mitähän sekin on tarkoittavinaan) olla niin sujuvaa luettavaa.

Tämä on trilogian avausosa ja varmaankin lainaan loput jossain vaiheessa, jos löytyy vielä suomeksi.

Cian oli kaikkein paras hahmo mielestäni. Millainen on ihmisestä vampyyriksi muutettu henkilö, joka on elänyt jo lähes 1000 vuotta? No Cian on ainakin piikikäs ja karkea, vaikka pinnan alta löytyy niitä tunteitakin.
Yksi joukosta on manaaja Hoyt, joka on Cianin kaksoisveli. Aikoinaan hän yritti pelastaa veljensä Lilithin kynsistä, mutta epäonnistui. Veljesten tarina ja kanssakäyminen olikin kirjan koskettavinta antia.

Kuitenkin tämä olisi voinut olla hieman parempi. Välillä kaikki oli vähän turhan... mitä? En osaa oikeastaan edes sanoa. No kuvailu oli vähän köykäistä, kirja olisi saanut olla hieman täyteläisempi. Mutta ei se niin vakavaa ole. Roberts on kyllä ansainnut paikkansa romantiikan kirjailijana - tätäkin puolta kirjasta löytyy mukavasti.

PS: Yritin viikonloppuna lukea Maria Peuran esikoista 'On rakkautes ääretön', mutta oli pakko lopettaa jo alussa. Liian oksettavaa menoa, varsinkin kun kertojan ääni oli hyvin taitavasti kirjoitettu pikkutytön ääni. Huh, tässä näköjään tulee minun rajani vastaan.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata

Bongasin tämän(kin) Hreathemuksen blogista ja päätin lukaista. Eikä mennyt lukeminen hukkaan!

Juoni lyhyesti: Martti Wester raiskaa Tovan, joka on juuri täyttänyt 40. Tova ei kerro poliisille, mutta antaa miehen maistaa omaa lääkettään. Eikä kukaan usko.

Uskoisin kirjan olleen aikamoinen pommi aikoinaan, jos se siis on noteerattu laajemmin. (Kai? Onhan Tikkanen tunnettu kirjailija.) Kirja on täynnä mietteitä, joita olen itsekin tässä pohtinut. Miten niin miestä ei voisi raiskata? Miksi raiskaus käsitetään ihmisten mielissä vieläkin pelkäksi sisään tunkeutumiseksi? Millä perusteella tekijä ei koskaan voi olla nainen?

Kirjassa oli nykyään jo käsittääkseni vanhentunutta tietoa: laissahan nykyään katsotaan miehen raiskaaminen mahdolliseksi ja nainen tekijäksi. Ainakin tietääkseni... Kirjassa kritisoitiin myös sitä, ettei raiskaus avioliitossa ole mikään raiskaus. Kirja on kirjoitettu 1975 ja tuolloin asia on ollut noin. Tässä ns. hyvinvointivaltiossa kun tuo kriminalisoitiin vasta vuonna 1994!

Kirjan kieli oli kiehtova, hieman kuin Sofi Oksasen kirjoissa mielestäni. Välillä lyhyitä, välimerkittömiä lauseita, sitten pitempiä vuodatuksia. Kuin proosarunoutta! Monia sellainen varmasti ärsyttää, mutta minua ihastuttaa.

Laki ja asenteet eivät ole yhtä, ja siksi tämä kirja on vieläkin ajankohtainen. Lukekaa se! Se on julma läpileikkaus suomalaisesta yhteiskunnasta.

Kaikesta huolimatta en laitakaan pätkää raiskauspohdinnoista, vaan toisesta kipeästä aiheesta. Olkaa hyvät! (s. 103-104):
"Hänelle tämä oli merkinnyt uutta vapautta, aivan kuin elämä vasta nyt olisi ollut kokonaista ja täydellistä kun hän oli päässyt pelosta. Vasta nyt hän on käsittänyt että pelko on aina ollut läsnä, joka kerran, aina siitä ensimmäisestä värisevästä kerrasta saakka jolloin hän oli vakuuttunut siitä että kaikki näkivät hänestä mitä hän oli tehnyt ja että hän varmasti oli raskaana kondomista huolimatta, joka kerran, kaikkina Jonin ja hänen parhaina kertoina ennen naimisiinmenoa, poikien välillä, keskenmenojen jälkeen kun uuden raskauden jaksaminen olisi ollut vielä liian aikaista, ja aina Mickin jälkeen kun hän ei enää halunnut saada lapsia.
Joka ainoan kerran pelon oli täytynyt sekoittua asiaan, olla painona keskellä suurimman nautinnon nousua, hetkellä jolloin saattoi aavistaa tajunnan ja järjen tuolla puolen olevia yhteyksiä. Aina oli levottomuus läsnä.
Sen on täytynyt olla.
Vaikka se ei koskaan ollut niin kouriintuntuva että hän olisi ajatellut sitä tietoisesti tai käyttänyt sitä perusteluna vastahakoiselle lääkärilleen.
Vasta jälkeen päin hän ymmärsi. Ja kaikki suuret elämykset hän koki sen jälkeen, vasta sitten kun oli kolmenkymmenenneljän, kolmenkymmeneviiden ja kolmenkymmenenkuuden. Nyt mikään ei ollut pidättämässä ja estämässä.
Vasta nyt kaikki oli täydellistä.
Mutta myöhäistä!
Kuinka B saattoi. Millainen hän oikein oli kun hän halusi pitää naisen pelon ja levottomuuden vallassa, kun hän tarvitsi Tovan epävarmuutta tunteakseen itsensä varmaksi, kun hänen täytyi vahvistaa miehisyyttään Tovan kustannuksella yhä uudelleen ja uudelleen."

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Herbjørg Wassmo - Dinan kirja

Joskus, kun tuuri käy, sattuu eteen sellainen kirja, johon rakastuu ja jonka maailmaan haluaa uppoutua ikiajoiksi. Dinan kirja on minun kohdallani semmoinen.

Yleensä välttelen takakansitekstien laittoa, mutta tämä pätkä jonka laitan ei varsinaisesti olekaan sellainen. En oikein tiedä, että mistä se on, tähän se oli viimeiselle lehdelle liimattu (kyseessä on siis kirjaston kirja). Mutta tämä summaa kaiken niin upeasti, paljon paremmin mitä itse osaan sanoa, joten käytetään nyt tätä:

"Dina tulee kuusivuotiaana vahingossa aiheuttaneeksi äitinsä kuoleman. Isä ei enää siedä nähdä häntä ja yksinäinen tyttö kehittää omat tapansa selviytyä. Hän seurustelee kuolleen äitinsä kanssa, muiden ihmisten tunteet eivät häntä juuri liikuta.
Kun Dina kuusitoistavuotiaana naitetaan paljon itseään vanhemmalle kestikievarin isännälle, hän on yhtä aikaa oikukas lapsi, kiihkeä nuori nainen ja jääkylmä paholainen.
Onni kestää aikansa, mutta kun Jacob väsähtää ja etsii rauhaa viileämmästä sylistä, Dinan viha herää ja Jacobin reki syöksyy rotkoon.
Nuoresta leskestä kehittyy osaava kestikievarin emäntä, mutta edelleen hän tekee mitä haluaa ja ottaa kenet haluaa. Kunnes viimein kohtaa vertaisensa. Salaperäinen venäläinen kulkija ei suostu omistettavaksi.
Mutta Dina on haukka miehen yllä, Dina on noita."

Dina on ihana hahmo; raivokas, oikukas, väkivaltainen ja himokas, aivan kuin myyttien Lilith. Hänen käytöksensä on vielä silmiinpistävämpää, kun kirja sijoittuu 1800-luvulle. Kukaan ei saa Dinaa alistumaan, hän ei suostu asettumaan miestä alemmaksi. Kirjan loppukin oli täydellinen, pelkäsin jo kirjailijan tekevän siitä lässähtävän.

Dina siis juttelee kuolleelle äidilleen. Juttelee hän muillekin kuolleille läheisilleen. Siinä on minusta jotain lohdullista. Ajatus siitä, että kuolleet ovat edelleen lähellämme ja heille voi puhua. Haluan uskoa, että se on kirjassa totta, eikä Dinan hourailua.

Kirjasta on myös tehty elokuva, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä. Jatko-osiakin kuulemma on, mutta en tiedä uskallanko lukea niitä. Voiko tarinan lumous olla niissä yhtä vahva, voivatko ne olla yhtä hyviä? En tiedä, pelkään pettymystä.

Ja sitten vielä lukunäyte. Tämä on minusta ihanan voimakas kohta, joten halusin liittää sen tähän. (S. 227-228)
"Vallesmanni lähetti yhden rengeistään viemään kirjeen Dinalle. Se oli lyhyt. Ikään kuin jokainen lause olisi vaivalloisesti kaiverrettu kallioon:

Rakkahin Dina!
Oleskelen kuninkaan kaupungissa. Teen vihdoinkin kuolemaa.
Keuhkoni ovat näivettyneet. Minulta ei jää mitään. Muuta kuin hyviä toivotuksia sinulle. Joka ainoa päivä kadun lähtöäni. Minulla ei ole terveyttä eikä varoja palata. Mutta selloni elää. Dina! Voitko huolehtia sen kuljetuksesta kotiin? Tee se hellävaroen! Se on jaloa merkkiä.
Sinun Lorchisi.

Dina käyskenteli ranta-aitoissa. Kaikissa kolmessa vuoron perään. Kaikissa kerroksissa.
Hän ei huomannut Hjertrudia koko päivänä. Jacob oli pelkkä pölypyörre.
Dina ulisi hiljaa itsekseen. Kengät takoivat tunnit palasiksi. Päivänvalo oli toivottoman ikuinen. Heittäytyi sisään pienistä ristikkoikkuinoista pitkin lattiaa.
Hän astui tuonelan valtakuntaan. Valokeilojen läpi. Se oli painajainen ja kaunis uni.
Lopulta Lorch nojautui hänen ohimoaan vasten.

Sen jälkeen Dina kohtasi Lorchin aina ku kaipasi rauhaa.
Lorch oli ujo ja kömpelö kuoltuaan, niin kuin oli ollut eläessäänkin.
Joka vuosi sireenin kukkiessa hän vaelsi simpukankuorisoralla silattuja puutarhapolkuja pitkin. Suurilla vierinkivillä reunustettujen kukkapenkkien välissä. Meri oli hionut ja muotoillut kivet, nuollut sileksi ja tuupannut sylistään.
Siellä Lorch oli. Dina oli saanut heidät kaikki Reinsnesiin. Myös Lorchin. Lorch oli hänen. Havainto oli jyrisevä sävel valtamereltä. Sellon alakuloinen sointi. Louhikosta ja tunturista kantautuivat bassosävelet. Himon ja välttämättömyyden estoton elämys."

torstai 8. heinäkuuta 2010

Kaari Utrio - Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa

Huomasin tämän kirjan parissa blogissa ja kiinnostuin. Enkä (taaskaan) pettynyt!

Kirja on kokoelma Utrion eri lehdissä julkaisemia kolumneja. Tekstit on jaettu aihepiireittäin. Niissä käsitellään eri asioita, mm. käytöstapoja, elämän ilmiöitä, taidetta ja perhettä. Vanhimmat kolumneista ovat 80-luvulta, uusimmat vain muutaman vuoden vanhoja.

Oikein mukava kirja! Utriolla todella on sana hallussa ja kolumneja lukiessa sai välillä hihitellä ääneen. Tekstit ovat sattuvia ja mielenkiintoisia. Hieno tapa tutustua kolmeen viime vuosikymmeneen! Kahdeksankymmentäluvulla Utrio on tuonut esiin ajatuksiaan isyydestä ja miksi isät eivät jää kotiin hoitamaan lapsia. Tilanne on nykyisin onneksi parempaan päin. Ikävä kyllä on sellaistakin, joka vielä on ajankohtaista.

Suosittelen lämpimästi kaikille! Kolumnit antavat ajattelemisen aihetta taatusti jokaiselle.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Anna Kontula - Tästä äiti varoitti

Onpas nopea päivittämistahti! :D Harvoin tulee näin tiheään tekstejä, mutta nyt on ollut sen verran paljon lyhyitä ja kiinnostavia kirjoja.

Tästä äiti varoitti ei itse asiassa ole kirja, vaan lyhyt pamfletti. Siinä käydään läpi toisen aallon feminismin ongelmakohtia, jotka tukahduttavat usean tämän päivän feministin elämää ja erityisesti seksuaalisuutta. Olen seurannut alkukeväästä asti feministisiä blogeja ja tekstejä säännöllisesti ja jonkinlaiseksi feministiksi tunnustaudun itsekin. Feministit kieltävät mieskielteisyyden, ja usein minustakin feministejä syytetään syyttä. Mutta olen itsekin ollut tunnistavinani näitä Kontulan käsittelemiä ongelmakohtia, vaikken aikuinen heteronainen olekaan.

Kontula on koonnut anonyymejä tarinoita useilta naisilta ja näin tutkinut eri asioita. Tutkitaan prostituutiota, pornoa, ulkonäkövaatimuksia ja seksiä. Itselleni ehkä mielenkiintoisin oli teksti "Väärin himoittu", jossa tarkastellaan sadomasokistista - tai ainakin siihen viittavaa - seksiä ja sitä, kuinka se istuu yhteen feminismin kanssa. Ei ihan ongelmattomasti, huomaan.
Tässä juuri jotkut feministit ovat mielestäni menneet metsään: he taistelevat niin kovasti patriarkaattista yhteiskuntaa vastaan, että tulevat tuominneeksi miehen alistamiksi unelmoivat naiset. Itse en ymmärrä tätä. Eikö feminismi ole juuri sitä, että saa tehdä sängyssään ihan mitä huvittaa - toki kumppania/kumppaneita kunnioittaen? Ihan tiedoksi vaan, että oikea sadomasokistinen seksi perustuu ehdottomaan vapaaehtoisuuteen ja sovittuihin sääntöihin. Se ei ole mielivaltaista väkivaltaa.

Oikein hyviä pohdintoja. Ja päätellen mm. Anne Moilasen suhtautumisesta pamflettiin, se osui maaliinsa ja oli tarpeellinen. Hyvä Anna Kontula!

Tekstinäyte s. 44, tekstistä "Lupa koskettaa":
"Lapsia rohkaistaan ja opetetaan kertomaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta meillä ei ole kieltä, jolla lapsi - varsinkaan tyttölapsi - voisi positiivisesti käsitellä omaa seksuaalista heräämistään. Alaikäisten kohdalla seksuaalinen autonomia tunnetaan vain oikeutena seksittömyyteen: oikeutta seksuaaliseen toimijuuteen heillä ei ole. Lähes kaikkia tyttöjen seksuaalisuuden ilmaisuja pidetään osoituksena mielenterveyden tai kasvuympäristön häiriöistä. Jopa masturbointia säädellään edelleen; ainakin lapsen julkista ja liiallista (miten se sitten määritelläänkin) itsetyydytystä pidetään huolestuttavana. On kuin olettaisimme, että seksuaaliset halut putoavat taivaasta nuorten 16-vuotissyntymäpäivänä."

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Torey Hayden - Nukkelapsi

Tässäpä karmiva, jännittävä ja hyvä kirja!

Kirja kertoo erityisopettaja Torey Haydenista, jonka luokalle tulee vakavista käytöshäiriöistä kärsiviä lapsia. Muut on villejä ja kovaäänisiä, mutta luokan poikkeus on Venus. Hän on täydellisen flegmaattinen, vain toisinaan ilmenevä avoin ja tarkkaileva katse kertoo hänen olevan jollain lailla tässä maailmassa. Sen vastapainona liian tunkeileva käytös saa tytön menettämään malttinsa kokonaan ja hyökkäämään raivokkaasti kimppuun. Torey tuntee olevansa kovin avuton tuon lapsen kanssa, mutta alkaa vähitellen edistyä saaden vähitellen selville kauheita asioita Venuksen kotioloista.

Kirjassa oli voimakas imu ja pidin siitä paljon. Vaikka mukana oli koko joukko hirveitä asioita, oli pohjalla ja lopussa voimakas toiveikkuus ja onnistuminen. Oli ihanaa lukea, miten aluksi kaaosmainen luokka alkoi vähä vähältä kehittyä ja yhtenäistyä. Ärsytystä aiheutti kammottavan pyhumysmäinen apuopettaja Julie, joka oli joka välissä jeesustelemassa ja kyseenalaistamassa Haydenin mielikuvituksellisia menetelmiä - joista oli kuitenkin valtavasti apua. Myös rehtori Bob osasi olla välillä aika ymmärtämätön.
Toreyn kertojanääni on miellyttävä, hän osaa analysoida myös omaa käytöstään ja pohtia syitä siihen. Jotenkin sellainen ihminen, joka olisi hauska tuntea.

Osa Haydenin kirjoista on tositarinoita. En ole varma onko tämä, muistaakseni luin jostain että on. Mutta oli tai ei, eiköhän kirjailija ole lisännyt omia kokemuksiaan myös fiktiivisiin tarinoihinsa. Ja värittänyt tositarinoita?

Oli kiire mennä kirjastoon, joten nyt jää lukunäyte saamatta, valitan. Vaikka sen antaminen olisikin ollut hiukan hankalaa tällaisesta voimakkaan lineaarisessa järjestyksessä toimivasta kirjasta.

Katri Vala - Kootut runot

Ensimmäinen runoaiheinen merkintä!

Runokirja oli oikea tiiliskivi, mutta se tuli luettua sitten loppujen lopuksi aika nopeaa tahtia. Tosin lopun selitysosioita en jaksanut ruveta tankkaamaan, niillä ei niin kauheasti ole minulle väliä.
Nopealukuisuutta tietysti korostaa se, että yhdellä sivulla ei ollut paljon tekstiä, aina kun alkoi uusi runo, se alkoi alareunasta. En ymmärrä tätä logiikkaa, mutta en olekaan runoilija.

Kirjassa oli helmiä, ja pidin kyllä runoista. Silti jotain jäi kyllä puuttumaan. Parhaimmillaan runo osuu täysillä, niin että tuntuu sydämessä asti. Nyt se kokemus jäi puuttumaan. Vaikka yleensä tuo tunne tulee proosarunoista. Mutta paljon toki oli koskettavaa aineistoa, lapsista ja sodasta. Esipuheesta kävi ilmi, että Vala menetti yhden lapsistaan jo vauvana ja että hän maailmasta kiinnostuneena aisti sodan tulon, mutta silti järkytti siitä rajusti. Myös keuhkotauti vaivasi häntä.
Vala oli myös yksi 20-luvun Tulenkantajista.

Yhteenveto: Ei huono, muttei paraskaan. Silti olen todella iloinen, että luin tämän. Kieli on vanhaa, ja siitä pidin kovasti. Se sopii juuri runoihin erityisesti.

Näytteen antaminen on ihan kauhean vaikeaa näin laajasta opuksesta. Ei ehkä ole järkevää ottaa juuri loppusointuista runoa näytteeksi, mutta teen sen kuitenkin, kun tästä pidin aika paljon. (s. 308-309)

Valitus
Comtesse de Noailles

Pois mene, viivyn yksin luona hautojen.
- Maan alla kuolleet lepää. Päivän sinisen
lyö alla veden, lehden, ruohon tuoksut vastaan.
Mut kuolleilla ei muuta kuin yö ainoastaan...
Tää riemuitseva ruumis kerran maatuu noin,
saa samat piirteet, katsoo silmin autioin.
- Käyn yksin kuolemaan ma suureen, joskaan
levännyt yksin päällä maan en koskaan!
Voi kaikkea, mi kerran kuolee, hajoaa,
voi suuta, katsetta, himoa, suudelmaa!
Ne kaikki varjoiks muuttuvat ja hiljenevät,
kun vihreänä, päivänpunaisena kevät
uus saapuu kullan-, kasteen-, mahlanpärskeinen!
Voi, että sydämeni löysi toisen sydämen,
vihityn riemuun, lauluun, toivoon, uneen samaan
eik' enää herää aamuun ruskon punertamaan,
vaan uneens' sidotuksi ajast' aikaan jää...
- Uus suku silloin elää kuumaa elämää,
ja miesten, nuorten neitojen tiet käyvät yhteen.
He kyntää pellon, sirpein korjaa keltalyhteen
ja vuotten värihehkuvaan käy karkeloon.
Ma mitään näe en - ma hiljaa, kuollut oon,
en tunne enää elämä kuin oli armas ani...
Mut hän, ken silloin lehteilee mun laulujani
ja tuntee, mitä sieluni pääll' oli maan,
käy luokse varjoni, mi hymyy kirkkauttaan,
käy sydän täynnä murhetta ja raskast' ikävää,
kosk' kuumempi mun tuhkani on toisten elämää.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Aino Kallas - Sudenmorsian

Tämän kirjan bongasin Hreathemuksen blogista.

Hurja ja julma tarina, mutta nautittava lukukokemus! Kieli on todella vanhaa ja erikoista, vaikka kirja on ilmestyi kuitenkin jo 1928. Tässä piilee kirjan vahvuus ja heikkous: se kiinnostaa lukijoita, jotka nauttivat kielen vivahteistä (kuten minä), mutta karkottaa kärsimättömät lukijat, joita koukeroisuus turhauttaa.

Kirjan päähenkilö Aalo on kaunis ja punatukkainen nainen, miehensä metsänvartija Priidrikin kuuliainen vaimo. Hänessä kuitenkin elää toinenkin puoli; raju, verenhimoinen ja vapaa susi. Sudenajon aikaan Aalo kuulee suden kutsuvan häntä soille ja myöhemmin hän ei enää pysty vastustamaan kutsua, vaan liittyy sisartensa ja veljiensä joukkoon. Eikä hän ole joukon ainoa ihmissusi.

Tuskin pilaan kenenkään lukunautintoa, kun kerron Aalon lopun olevan huono. Mielestäni sen kyllä arvaa ihan kontekstista. Priidrikin ja Aalon tarina on kiehtova ja surullinen. Kristinuskon voimakas vaikutus kyläläisissä oli pelottavaa kuten heidän raivonsakin Aaloa kohtaan. Heiltä hän saa liikanimen Sudenmorsian.

Pidin kovasti! Suosittelen ehkä hieman, hmm, kouliintuneemmille lukijoille ja toki sellaisille, joita klassikot ja erikoinen kieli kiinnostavat.

Ja sitten se lukunäyte (s. 105-106), jossa Aalo vierailee aviomiehensä luona vielä kerran ja jossa tämän voimakas äidinvaisto tulee kauniisti esiin:
"Niin hän kuuli vaimonsa Aalon kysyvän, ihmisen äänellä:
>>Kuinka voi piskuinen Piret?>>
Ja kohta Aalo jo kehdolle kumartui, otti lapsen kepiästi ja sen rinnoillensa asetti.
Niin Aalo istui akkunan alla lavitsalla, kussa hän ennen sadat kerrat oli istuskellut, ja lauloi lapsellensa:

>>Emoseni, emoseni,
Ruoki lasta rinnoillasi,
Juutas lastasi imetti:
Hevosrieskaa huomenella,
Keskipäivin kehrävartta,
Itkuvettä illan tullen.>>

Niin Priidik ajatteli itseksensä:
>>Kuinka hän taitaapi yhä lasta imettää, -
eikö ole hänen rintansa ehtynyt?>>
Mutta hän ei saanut sanaakaan suustansa, sillä hänen kielensä oli niinkuin hervotoin."