Tiiliskivikirja - uhka vai mahdollisuus?

 Luen tällä hetkellä Tuulen viemää ja ajattelin tiedustella teidän mielipiteitänne tiiliskivikirjoista. Edellä mainitussa romaanissa on liki 900 sivua! 


Tykkäättekö lukea paksuja kirjoja vai ovatko ne päinvastoin hirvitys? Itse tykkään uppoutua pitempiinkin tarinoihin. Tämä romaani vain on ladottu niin tiiviisti, että lukeminen on tosi raskasta. Atvostan väljää taittoa.



Kommentit

Aino sanoi…
Kyllä kunnon tarinassa on sivuja useampi sata. Lukuvauhtiin vaikuttaa kyllä fontti ja ladonta. Liian tiivistä tekstiä on tosiaankin raskasta lukea. Kovin paksuissa kirjoissa hankaluutta aiheuttaa myös käsissäpitelyn vaikeus, mutta juu, en sinänsä säiky tiiliskiviä, jos tarina on hyvä, kuten Tuulen viemää toki on ja Dickensit esimerkiksi.
Takkutukka sanoi…

Aiemmin en huomannut sivumäärän vaikuttavan juurikaan lukukokemukseen tai -rytmiin, mutta oudon viime vuoden aikana selkeästi tapahtui tiiliskivien kohdalla muutakin kuin ranteiden urvahtamista. Ja osa jäi ihan tuosta syystä kesken. Olisiko tämän ajan ilmiö ja ohimenevää?

Samaten en ole koskaan pitänyt yhteen pötköön ilman kappalejakoja tai välimerkkejä kirjoitetuista litanioista. Juuri nyt on yöpöydällä odottamassa Thomas Bernhardin uusin suomennos, sivumäärä vain 202, mutta näyttää kuuluvaan kahdella kertomuksellaan juuri tähän sarjaan, joten nähtäväksi jää...
Margit sanoi…
Minä luen tiiliskiviä ihan mielelläni, mutta ladonta ei saisi olla liian tiivis. Esimerkiksi Tuulen viemää on minulla kaksiosaisena, jolloin teksti on helposti luettavaa, eikä kumpikaan osa ole painava.
Celestine sanoi…
Nuorempana kahlasin tiiliskiviä innokkaasti, mutta vanhempana tartun mieluummin lyhyeen kirjaan. Toisaalta jos tiiliskiven paksuisesta kirjasta innostuu, paksuudesta on vain iloa: eipähän pääse tarina heti loppumaan! Esimerkiksi juuri Tuulen viemää oli muistaakseni sellainen kirja, että vauhtiin päästyäni en olisi halunnut kirjan lainkaan loppuvan! Pahin tiiliskivikokemus on ehdottomasti Taru sormusten herrasta -trilogia, jonka ensimmäisen osan luin yhteisnidepokkarista, jonka fonttivalinta oli kerrassaan hirveä ja ladonta tuskastuttavan tiivis. Seuraavan osan kuuntelinkin sitten äänikirjana, ja viimeisen lainasin kirjastosta ihan yksittäisenä kirjana, jossa fontti ja ladonta olivat paljon lukijaystävällisempiä.
Leena Lumi sanoi…
Lauri Viita on jossain maininnut, että 300 sivussa on kaikki oleellinen kerrottu. No, minä pidän toisinaan kovasti tiiliskivistä, kuten nyt vaikkapa Äidinmaa tai Austerin 4321, tosin viime mainitun jälkeen olkapääni olivat kauan kipeät!

Molempi sopii, jos on kiiinnostava tarina, kuten on Tuulen viemää♥

♥♥
Pearl Clover sanoi…
Riippuu mitä tiiliskivellä tarkoitetaan - 400-sivuiset menevät ihan hyvin, ja hyvän kirjan kohdalla sivumäärä tuntuu melkein liian pieneltä. Toisaalta en katso kirjojen sivumäärää vaan valitsen kirjan sen aiheen perusteella, toisaalta luen eniten 200-300-sivuisia. Tykkään siitä kun voin lukea useamman kirjan kuukauden aikana. :)
Mai Laakso sanoi…
Riippuu tarinasta. Victor Hugon Kurjat 971 sivua loppui miltei kesken, joten luin sen lyhyen ajan sisällä toisen kerran. Suosittelen.
Harry Potterit ja Matkantekijä-sarja on luettu, samoin Tarttin Tikli ym, joten hyvän tarinan kanssa matkaaminen on todellinen ilo.
täytyy miettiä ensteks ennen kuin alottaa, Viktor Hugosta tykkäsin, Tolkien Sormuksen haltija
riitta k sanoi…
Jos tarina ei ala vetää heti alkuun, tiiliskivi jää herkemmin kesken kuin ohuempi kirja. Hiukan vieroksun, pakko tunnustaa. Kovin montaa yli 500-sivuista en vuodessa lue.
(mut noin tiivis ladotus ei kivaa)
Olen sen verran lyhytjänteinen lukija, että noin 200-300 -sivuiset kirjat sopivat minulle parhaiten. Pitää olla tosi mukaansatempaava kirja, että jaksan lukea kovin paljon yli 400 sivua. Itse asiassa juuri tänään aloitin 600-sivuista romaania, eikä kirjailija tunnu pääsevän millään itse asiaan, jonka takia kiinnostuin kirjasta. Joten saa nähdä, kauanko jaksan sinnitellä...
Anki sanoi…
Kiitos teille kaikille kommenteistanne, miten paljon niitä onkaan tullut!
Tosiaan tuo tiivis ladonta uuvuttaa. Väljemmin taitettuna olisin varmasti lukenut Tuulen viemään nopeammin kuin nyt. Vaikka tarina piti otteessaan, lukeminen väsytti kovasti. Taitolla on todellakin väliä!
Toisaalta oli ihanaa uppotua tuollaiseen pitkään, eeppiseen tarinaan.