Pepi Reinikainen - Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat

 "Miten paljon sitä antaisikaan, jos omat vanhemmat olisivat tehneet elämästään jonkinlaisen kirjallisen tuotoksen, ehkä suppean, mutta rehellisen! Niinpä sitä toivoo, että omat lapset innostuisivat asiasta edes joskus myöhemmin. Silloin kirjallinen materiaali - pieni elämäkerta perehdyttäväksi - voi olla todellinen aarre."

Piirrokset: Krista Partti. Kansi: Pirjo Toroskainen. Kirjapaja 2007.

Olen juuri lukenut jotain niin kiinnostavaa ja inspiroivaa, että en meinaa pysyä housuissani! Tämä kirja tuli elämääni juuri sopivaan saumaan.

Elämänkaarikirjoittaminen tarkoittaa omasta elämästä kirjoittamista seitsemän vuoden sykleissä. Elämä on jaettu vielä elämän kevääseen, kesään, syksyyn ja talveen. Sitä ennen on tarkoitus laatia pieni sukupuu, kirjoittaa isovanhemmista ja myös vanhemmista. Tarkoitus on ymmärtää syitä ja suhteita, ei laatia tuomiokirjelmiä elämänsä ihmisille.

Olen jo jonkin aikaa kokenut, että jokin tällainen voisi olla paikallaan juuri tässä hetkessä. Elämäni on nyt murroskohdassa sairastumisen vuoksi ja olen juuri sopivasti täyttämässä 28 vuotta - olen siis elänyt neljä seitsemän vuoden sykliä. Tässä vaiheessa elämää vielä muistaa takanapäin olevia vaiheita kirkkaammin, joten niistä olisi hyvä nyt kirjoittaa. Sitten joskus myöhemmin, kun elämänkokemusta ja ikää on tullut, voisi palata työnsä tuloksiin ja kirjoittaa taas lisää, mahdollisesti avartuneella otteella.

Olen tajunnut viime aikoina, etten oikein tunne ukkejani enkä edes vanhempiani kovin hyvin. Vanhempani ovat edelleen kiinteä osa elämääni, mutta en tunne heidän varhaisempia vaiheitaan juurikaan. Tässä kohtaa elämää voisi olla elähdyttävää tutustua omiin vanhempiin syvällisemmällä tasolla, kun nuoruusvuosien pahimmat kuohut ovat (toivottavasti) takanapäin. 

Meidän suvussamme tätini eli äitini sisko on ollut jo vuosia kiinnostunut sukututkimuksesta ja tehnyt sitä uutterasti. Minulle äidin suvun vaiheet ovat olleet jokseenkin pimennossa. Onneksi on vielä aikaa ottaa selvää sellaiselta ihmiseltä, joka tietää ja muistaa asioita! Siksi sanonkin, että tämä asia tuli juuri oikeassa vaiheessa eteen.

Suosittelen lämpimästi tätä teosta, jos aihe vähääkään kiinnostaa! Joillain paikkakunnilla voi edelleenkin olla ryhmiä elämänkaarikirjoitusta varten. Minä ajattelin tarttua toimeen yksin, mutta joissain päin Suomea voi olla tarjolla ohjaajan ja ryhmän tukea. Lukijoissani on aika monta vanhempaa ihmistä, joilla olisi varmasti paljon kerrottavaa omasta ja omien sukulaisten elämästä.

Kommentit

Anneli A sanoi…
Ihanaa kuulla, että kirja tuli sinulle juuri oikeaan aikaan. Elämäkaarikirjoitus tuntuu todella kiinnostavalta metodilta. Sopii varmasti kenelle vaan. Minun äitini on nyt 95 vuotta ja on Attendon hoitokodissa. Elämä on jo lopuillaan eikä kommunikointi enää onnistu. Nyt harmittaa hyvin paljon, etten kiinnostunut hänen elämästään aiemmin. Jäi niin paljon kysyttävää, mutta nyt se on liian myöhäistä.
Anki sanoi…
Ikävä kuulla! Itselläni on isovanhemmat jo kuolleet, mutta vielä on ihmisiä jotka muistavat asioita. Siihenkään ei kannata liiaksi takertua, ettei paljoa tiedä edeltävistä sukupolvista. Kirjoittaa vain sen, mitä tietää ja alkaa sitten kirjoittaa omasta elämästä. :)
riitta k sanoi…
Kiinnostavaa! Minun vanhempani ovat kuolleet, olisin voinut heitä ja tätiäni enemmänkin haastatella. Yhdistettynä sukututkimukseen, tulee varmasti kiintoisa kirjoitus. Veljeni tutki isän sukua, minä äidin. Sukututkimukseen jää koukkuun.
Elegia sanoi…
Kiinnostavalta vaikuttava kirja. Itse olen pitänyt lapsesta saakka päiväkirjaa ja pitkälle aikuisikäänkin (joskin ajattelin hävittää kaikki tekstit ennen kuolemaani, koska en halua että kukaan näkee niitä). Niissä sivuan jonkin verran myös muita sukuni ihmisiä. Äidin puolelta suku on ollut minulle läheinen ja jokseenkin tuttu (vaan suurin osa on kuollut), isäni puolelta ei edes kiinnosta. Kauheaa sanoa näin, mutta niin se vain on vaikka siis isääni minulla on kyllä hyvät, muodolliset välit.
Mai Laakso sanoi…
Kiinnostava aihe. Sain ystävältäni, jonka olen tuntenut lapsuudesta asti, kirjan nimeltään Kirja minusta. Siihen kirjataan kaikenlaista itsestä, suvusta, lähiperheestä jne. Olen myös Myheritagessa, jossa olen löytänyt jo noin 4000 sukulaista 1400 luvulle asti monesta sukuhaarasta. Ihana harrastus.
Anki sanoi…
Riitta: Itse en ole ainakaan vielä niin kiinnostunut sukututkimuksesta, mutta tämä elämänkaarikirjoitus kiinnostaa kyllä kovasti!

Elegia: Eihän kaikista ja kaikesta tarvitsekaan olla kiinnostunut. :) Minullakin on epämääräinen määrä päiväkirjamerkintöjä. Niitä ajattelin lukea, vaikka vähän pelottaakin. :D

Mai: Onpa ihana tuo ystäväsi kirja! Olen itsekin joskus pohtinut MyHeritagea.
Kiinnostava aihe tosiaan. Minäkin pidin nuorempana pitkään päiväkirjaa, mutta osan olen jo hävittänyt, ja loputkin haluaisin joskus hävittää, etteivät jää muiden luettavaksi... En oikeastaan jaksaisi omasta elämästäni enää kirjoittaakaan, mutta suvun aikaisemmat vaiheet kyllä kiinnostavat. Harmi kyllä moni sellainen on jo kuollut, joka muisti vanhempia asioita. Äiti elää vielä, mutta ei muista tai tiedä kaikkea yhtä hyvin kuin siskonsa, joka on jo kuollut.
niin, 89-vuotias äitini hävitti päiväkirjansa, on jutellut asioista. Itse olen kirjoittanut päiväkirjaa... kun tyttäreni odotti lasta, sai hän lukea millaista oli kun minä odotin ja synnytin hänet...
Anki sanoi…
Kirjarikas elämäni: Ainahan voi kirjoittaa sen minkä tietää. Kirjastossa saattaa myös olla peräti sukukirja, niitä tehtiin aikoinaan jonkin verran.

Hannele: Onpa hienoa, että olet antanut tyttäresi lukea tuon, se on varmasti ollut tärkeää!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mila Teräs - Amiraali

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18 (31.1.2024) Ilmoittautuminen!

Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen