Adelen kysymys (Totuuden kaipuu -trilogia 1)
"On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä."
Joel Haahtelan Adelen kysymys (Otava 2019) on trilogian avausosa. Olen lukenut aiemmin sarjan toisen osan, Hengittämisen taidon. Kirjat voi näköjään hyvin lukea sekajärjestyksessäkin, henkilöt eivät ole samat.
Kuitenkin molemmissa on yhtäläisyytensä. On henkisesti eksynyt mies, joka päätyy tutkimaan pyhimys Adelea kaukaiseen ranskalaiseen luostariin. Hengittämisen taidossa päähenkilö oli mies, joka etsi isäänsä vanhasta luostarista.
Adelen kysymyksessä päähenkilö jää nimettömäksi. Hänellä on vaimo ja aikuinen poika. Vaimo on lähtenyt Edinburghiin töihin ja suhde on vaakalaudalla. Samalla miestä riivaavat surulliset muistot äidistä, joka putosi ikkunasta ja kuoli.
Mies päätyy luostariin oikeastaan siksi, että tapaa vanhan ystävänsä 20 vuoden jälkeen. Ystävä on kokenut luostarissa ihmeen ollessaan jo valmistautunut itsemurhaan. Kaikki murhe ja pimeys katosi, kun hän kosketti lipasta, jossa on palanen Adelen viittaa ja luujäänne. Kuten aina, myös Adelen pyhimykseksi tulemiseen liittyy ihme: hän joko putosi, hyppäsi tai tuli temmatuksi alas jyrkänteeltä, mutta hän laskeutui niitylle vahingoittumattomana ja pyhäksi muuttuneena. Tätä arvoitusta, ihmettä, päähenkilö tutkii luostarin kammiossa. Ystävän tarina ei jätä rauhaan luonnonlakeihin opetettua miestä. Voisiko ihmeitä kuitenkin tapahtua?
Kuten aina, Haahtela kirjoittaa ilmavasti ja kauniisti. Pidän siitä, että joku vielä nykyaikana tarkastelee uskoa ilman pilkkaa. Kirjassa esitetty ajatus siitä, että on ohuita paikkoja, joissa voi kokea toisen puolen, on hieno. Adelen jyrkänne tuntuu olevan sellainen päähenkilölle ja hänen kohtaamalleen Yvonnelle. Uskoisin, että aika monelle suomalaiselle tällainen ohut kohta on metsä.
"Asiat tapahtuvat meille yhden kerran, Yvonne sanoo, ja eikö kaikki ole sen jälkeen pelkkää toistoa, ja se meidän täytyy kestää, vasta siinä on elämä."
Kommentit
Pidän paljon Haahtelan immersoivasta tavasta kirjoittaa, ja hän todella omaa ilmavan kerronnan taidon, joka jättää tilaa lukijan omille ajatuksille. Sisällöltään ja kieliasultaan rikasta tekstiä, laadulla on tekijänsä!
Se ajatus ohuista paikoista ei muuten ole Haahtelan oma. En ole varma tuleeko se jostain kelttiläisestä kristillisyydestä vai mistä, mutta olen törmännyt siihen siellä täällä ennenkin.
Hannele: Kyllä tämä kesäänkin käy, mutta ei ole oikeastaan kovin kepeää luettavaa.
Kirjarikas elämäni: Joo, niin näkyy olevan tuo uskonnollisuus sidostava tekijä.
Kelteillä on hyvin mielenkiintoinen kulttuuri, kiitos tiedosta!