Kaukainen puutarha

Katri Valan ehkä tunnetuin runoteos Kaukainen puutarha (WSOY 1924/Kirja kerrallaan 207) on komea. Se on tulvillaan nuoren ihmisen elämänjanoa, mystiikkaa ja kuolemaa. 

Teos on jaettu viiteen osaan: Kukkiva maa, Murhattu maa, Viimeiselle, Kauhu ja Satu. Alun Kukkiva maa onkin melkoinen elämän ja nuoruuden fanfaari: 

"Mitä siitä, että kuolema tulee!

Mitä siitä, että monivärinen ihanuus

varisee kuihtuneena maahan.

Onhan kukittu kerta!"

Sittemmin tunnelma muuttuu, kun päästään Murhattuun maahan:

"Ah, miksi en itsekin kuollut

keltaisella hiekalla

ihanan vihreän meren äärellä,

kun ruumiini nautinnoista suljetuin silmin

antautui auringolle

kesän huumaavina päivinä!"

Osio Viimeiselle on taas raivonhuutoa sitä Perimmäistä kohtaan, joka säätää kaiken eläväisen elämän:

"Loppukoon kaikki senjälkeen,

kunhan ruumiini on ollut tuli,

jonka lieskat ovat taivasta hiponeet

suurina, kauhistuttavina, ihanina!

Palaa tahdon, palaa, palaa!"

Kauhu on nimensä mukaan kauhua täynnä:

"Olen  heitetty elämään

kuin lapsi yölliseen metsään:

kuulen monia hirveitä ääniä,

en ymmärrä, mitä ne ovat.

Tuskin uskallan itkeä."

Satu taas on toisenlaista runon maaperää. Mieleeni jäi erityisesti kolmen eri runon kokoelma Illat, joista laitan tähän osan I. (Hiljainen, surullinen ilta.):

"Hämärä painoi.

Mikään ei jaksanut liikkua.

Pieni lintu nyyhkytti lapsellisesti.

Se ei tahtonut saada unta.

Siltä oli joku kuollut.

Lehtiä putosi.

Katsoin kuuta:

se oli aivan valkoinen ja hyvin kapea."

Kuten yleensäkään, en osaa oikein tulkita näitä Valan runoja. Uskon, että sitä lajia notkuvat monenkin kirjaston hyllyt. Mutta sydämeen käypiä nämä runot ehdottomasti ovat. Ne herättävät tunteita ja mielikuvia, ovat siis onnistuneita. Jotakin sanomatonta nuoruudesta nämä tämän teoksen runot tavoittavat.