Jaakobin portaat (Totuuden kaipuu -trilogia 3)

"Tuo pikkuruinen merkintä oli siitä lähtien kiehtonut häntä, ja vähitellen hän oli tullut siihen tulokseen, että juuri Jaakobin portaita isoisä oli viimeisinä elinvuosinaan etsinyt, salaista kohtaa, jonkinlaista kahden maailman välistä ovea, kaiken kaipuun keskusta, mieleen vajonnutta Atlantista."

Joel Haahtelan uskonnollisen trilogian viimeinen osa on Jaakobin portaat (Otava 2022). Nimettömäksi jäävä minäkertoja joutuu äkisti matkustamaan Helsingistä Jerusalemiin, sillä hänen veljensä on päätynyt siellä psykiatriseen hoitoon. Missä välissä Ilja on Jerusalemiin päätynyt ja mitä siellä tehnyt, sitä minäkertoja ei tiedä. Pian hänkin on kuitenkin myyttisen kaupungin lumoissa. Ovia avautuu ja sulkeutuu, kadut muuttuvat ja lumisateessa tuoksuu syreeni...

Olen pitänyt kaikista trilogian osista, mutta sanoisin Jaakobin portaiden vievän lopulta voiton. Se on kaunis ja taitavasti tehty kuten kaksi aiempaakin osaa, mutta ennen kaikkea se on voimakkaan unenomainen ja mystinen. Siinä missä aiemmissa osissa varsinainen uskonnollinen mystiikka on ollut melko pidäteltyä, on se trilogian päätöksessä kouriintuntuvaa ja ilmiselvää. 

Kirjassa tapahtuu asioita, jotka eivät ole mahdollisia. Juuri se onkin uskonnollisuuden ytimessä: uskonto vaatii nimenomaan uskoa, ei järkiperäisiä selittelyjä. Vaikka sinänsä minäkertojan vaiheet ovat tiiviisti kiinni hänen omissa muistoissaan ja elämässään, nivoutuvat ne varsin saumattomasti Jerusalemin myyttiseen maineeseen.

Sitä jäin miettimään, että paljastuiko kertojan sukupuoli varsinaisesti ollenkaan? Pidin häntä koko ajan miehenä, mutta en nyt suoraan muista mitään kohtaa, jossa hänet olisi varsinaisesti tyypitetty mieheksi. Ehkä jotain meni lukiessa ohi tai ehkäpä kirjailija on tehnyt ratkaisunsa tarkoituksella. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi hyvin kutkuttava.

"Hänen tehtäväänsä kuului kerätä eksyneitä, mutta se ei aina ollut helppoa, koska hänenlaisillaan kerääjillä oli tiukat säännöt. Hän ei saanut pyytää ketään mukaansa, ihmisten täytyi etsiä hänet. Ja monesti ne, joiden oli määrä löytää, löysivätkin, hän toimi vain oppaana, Mutta kun taas lähtisin täältä, en välttämättä löytäisi paikkaa toista kertaa, enkä toisaalta myöskään unohtaisi tätä koskaan."

Aivan lopuksi liitän tähän Allegrin sieluun asti porautuvan kappaleen Misere Mei, jonka videolla esittää King's Collegen kuoro. Kappale mainitaan kirjassa ja se sopii sen tunnelmaan hyvin.