Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18: Louisa M. Alcott - Pikku naisia II (Viimevuotiset ystävämme)
"Jo ei todellakaan pitänyt itseään nerona, mutta kun kirjoitusvimma iski, hän heittäytyi kokonaan sen valtaan, ja elämä oli autuaallista, kun hän istui turvassa ja onnellisena mielikuvitusmaailmassa, jossa puute, huolet ja huono sää unohtuivat ja jossa hänellä oli runsain määrin melkein yhtä todellisia ja rakkaita ystäviä kuin oikeassakin maailmassa."
Louisa M. Alcottin menestysromaanin Pikku Naisia jatko-osa Pikku Naisia II (aiemmin suom. Viimevuotiset ystävämme) ilmestyi alun perin vuonna 1869. Tämä uusin (?) suomenkielinen painos on vuodelta 2005, ja sen on tehnyt Sari Karhulahti. Alkuperäinen englanninkielinen teos on julkaistu myöhemmin nimellä Good Wives, mikä antaakin jo esimakua romaanista. Käsittelen aihetta tässä klassikkohaasteen postauksessani pontevasti.
Pikku naisia on minulle hyvin rakas teos, koska se suodattuu niin voimakkaasti oman lapsuuden nostalgiani läpi. Luin teoksen joitain vuosia sitten uudelleen ja pidin siitä edelleen, vaikka toki Alcottin moralismi löi läpi. Tämän jatko-osan olen lukenut vain kerran, herkässä esimurrosiässä. Luin myös lukuisat myöhemmät jatko-osat ja pari muutakin kirjailijan teosta aikoinaan, ja niillä oli omalla tavallaan aika suuri vaikutus ajatteluuni. Olin näet hieman omituinen ja epäsosiaalinen lapsi sekä tuossa vaiheessa salassa uskonnollinenkin. Olen uskonnollinen myös nyt, mutta elämän vaiheet ovat tuoneet perspektiiviä enkä ole missään määrin fundamentalisti tai edes kunnon konservatiivi. Nyt osaan jo hymyillä pienelle ja ehdottoman hyveellisiä arvoja hautoneelle itselleni.
Sanottakoon se jo nyt, että Pikku naisia II sekä huvitti että ärsytti minua. Koska minulle ei koskaan lapsena syntynyt suurta kiintymystä kirjaan, näin sen paljon objektiivisemmin kuin ensimmäisen osan. Voi hyvä Jumala (!), millainen opettavainen täti Alcott onkaan ollut! Tottakai romaani täytyy sijoittaa kontekstiinsa eli 1800-luvun Yhdysvaltoihin, mutta käsittääkseni kirjailija sai jo aikalaisiltaan kritiikkiä tästä samasta aiheesta. Joka käänteessä on hyviä vinkkejä, miten hyvä tyttö/nainen naisellisesti "käsittelee" ja opettaa kehityskelpoista miestä. Miten naisellisesti tehdään vaikutus mieheen (mutta ei tietenkään saa olla tyrkky!). Sivusta toiseen todellakin jankataan tätä hyvää vaimoutta monelta kantilta. En sinänsä kiellä, etteikö sitä voisi olla hyvä tai huonokin vaimo (tai aviomies), mutta kirjan sukupuoliroolitus on väistämättä todella tunkkainen.
Minua myös huvittaa kovasti, miten urhoollisesti varsinkin poikamaisuuteen taipuvainen Jo koettaa tulla paremmaksi ihmiseksi. Yhdessä vaiheessa hän kirjoittaa roskatarinoita eli kaikenlaisia jännityskertomuksia, mutta saa tietenkin tunnonvaivoja:
"Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, vaan pikemminkin vaistosi, mitä hänelle tapahtui, sillä kuvaillessaan laveasti muiden ihmisten tunteita ja intohimoja hän alkoi pohtia ja punnita omiaankin, vaikka terveet nuoret eivät yleensä kuluta aikaansa vapaaehtoisesti niin sairaalloisella tavalla. Rikkomuksia seuraa aina luonnostaan rangaistus, ja hän sai omansa otollisimmalla mahdollisella hetkellä."
Rangaistus siitä, että kirjoittaa hurjia tarinoita? Nyt on syntistä! Tosiasiahan on, että kaikki Marchin perheen tytöt ovat hyveellisyyden perikuvia, puhumattakaan tietysti äiti Marchista, joka on jopa isohkon perheen äidiksi turhan rikkiviisas. Kun vertaa Alcottin ihannetta hyvästä ihmisestä siihen, millaisia ihmiset tänä päivänä ovat, ei tiedä itkisikö vai nauraisiko. Sinänsä myös varsin uskottavasti kuvattu Megin ja Johnin vanhemmuuskriisi on kuorrutettu jo aiemmin mainitulla sukupuoliroolituksella. Ongelma Megin vaipumisessa pikkulapsiäitiyteen ei vaikuta olevan lopulta niinkään se, että hänen oma hyvinvointinsa horjuu, vaan uljaan ja miehuullisen Johnin kärsimys. Megillä kun on "aviollisia velvoitteita", ja niitä hän tyhmänä tyttönä laiminlyö, kunnes äiti March niistä muistuttaa. John on myös niin ihanteellinen, että sallii Megin huolehtia raha-asioista, vaikka hänhän se toki ne rahat yksinään tienaa. Voi vehnäpulla!
Muistan lapsena, miten monien muiden tyttöjen lailla järkytyin ja suutuin, kun Jo ei suostunutkaan Laurien kosintaan. Nyt se ei minua niinkään liikuttanut, mutta oudoksun yhä edelleen sitä, että Laurie käytännössä sitten tyytyi pikkusisko-Amyyn. Onhan tällaisia virityksiä toki elävässäkin elämässä nähty, mutta en itse pidä kovin hyvänä ideana napata rakastetun naisen siskoa - siitäkin huolimatta, että Laurie ja Amy kyllä sinänsä alkavat rakastaa toisiaan romanttisesti. Tätäkin omituisempaa on yksinäisen Jon rakastuminen nelikymppiseen professoriin. Professori Bhaer toki kuvataan kovin mainiona miehenä kaikin puolin, mutta itse suhtaudun varsin karsaasti valtaviin ikäeroihin. Sanon tämänkin kokemuksen rintaäänellä menemättä kuitenkaan tarkemmin elämäni yksityiskohtiin... Tässäkin Jon ja Bhaerin suhteessa on nähtävissä vastenmielistä ilmiötä, jossa vanhempi mies omalla miehekkäällä hyvyydellään tavallaan kasvattaa nuorta naista vaimokseen. Nuoruus kuuluu nuoruudelle, sanonpahan vain.
Kaiken lyttäämisen jälkeen on kuitenkin todettava, että aika yllättäen Alcottilla on silmää myös huumorille. Aika usein tirskuin joillekin kuvauksille. Alcott on todennäköisesti kyllä ymmärtänyt ihmisluonnetta, ja hän kuvaa mainiosti pieniä lapsia. Jos hän olisi jättänyt mestaroivat elämänohjeet sikseen, olisi lopputulos ollut hauskempi, mutta myös inhimillisen realistisempi. Alcottin kirjoissa on samoja elementtejä kuin rakastamani L. M. Montgomeryn kirjoissa, mutta jälkimmäinen ei pyrkinyt tekemään lukijastaan väkisin hyveellistä ihmistä. Lisäplussaa on annettava myös siitä, että Alcott selvästi kannatti orjuuden lopettamista. Kirjan muutamissa yksityiskohdissa käy selväksi, että mustien asia on ollut hänelle tärkeä. Se, jos mikä ei ollut tuona aikana itsestään selvää.
Kuva: Niina T. / Yöpöydän kirjat |
Haasteet:
Helmet-lukuhaaste 2024: Kohta 17: Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo
Kommentit
Minä en lue uudelleen lapsuus- ja nuoruussuosikkeja, koska haluan säilyttää sen mielikuvan ja ne tunteet, jotka lukukokemuksistani muistan. En halua ”pilata” rakkaita kirjoja itseltäni.
Alcott olisi ilmeisesti halunnut jättää Jon naimattomaksi, mutta kustantaja ei hyväksynyt sitä. Siksi suhde professoriin ehkä tuntuu niin omituiselta? Minun on vaikeaa antaa aikuisenakaan anteeksi sitä, miten professori puuttuu Jon kirjoittamiseen. Voihan sen nähdä ehkä vain rakentavana kritiikkinä, mutta itselleni se on aina tuntunut rivien välissä Jon kontrollointina ja "kesyttämisenä". Tuntuu, etten tunnista enää seuraavien osien Jota samaksi hahmoksi, vaikka toki on uskottavaa, että ihmiset muuttuvat vanhetessaan...
Margit: Montgomery ei ollut moralisti, joten riskit lapsuuden kokemusten pilaantumiselle ovat minusta paljon pienemmät. Itse olen nauttinut hänen teoksistaan katkeamattomana liukuna lapsuudesta aikuisuuteen.
Aino: Niin, minusta Alcottin moraalikäsitys on niin aikaintakainen ettei se yhtään sovi meidän yhteiskuntaamme.
Tiina: Joo, riskit on. Tosin yllättävän harvoin alaikäisenä tykkäämäni kirjat ovat aikuisena osoittautuneet aivan kauheiksi.
Mari: Kiitos! Niin, ehkä tosiaan yllättävää, että et ole lukenut yhtäkään. Nämä tyttökirjat ovat kuitenkin olleet monelle minua vanhemmalle naisikäluokalle aika sukupolvikokemus.
Heidi: Joo, maailma on kovin muuttunut tässä välissä. Pikku naisia on tosiaan sarja, niitä jatko-osia on aika monta!
Tuulevi: Ihan ymmärrettävä ratkaisu.
Celestine: Joo, tuo professorin puuttuminen Jon kirjoittamiseen on todella tyypillistä tuonaikasen miehen vallankäyttöä vaimoa (tai tässä tulevaa vaimoa) kohtaan. Karsean tunkkaista menoa.
Jokke: Mielenkiintoista tietoa!
Onhan meidän maailmamme ihan toisenlainen, ja huomaan sen korostetusti siitä, miten omat tyttäreni suhtautuvat Pikku naisiin verrattuna, kuinka itse suhtauduin. Minua häiritsi silloin juuri nuo asiat, mitä sinä nostit, mutta kaikista eniten surin, miksi Jo ei ottanut Laurieta. Mutta Jo oli niin suuri esikuva, että tietenkin luin kaikki osat, kun tyttäreni lopettivat jo elokuvaversioon. Haaveilin, että minullakin olisi juuri suuri talo ja paljon lapsia, että olisin Jon kaltainen hyväntekijä. Ihan niin ei kuitenkaan käynyt.
Vielä lisänä: minusta on ihana aina havaita, kuinka Pikku naisia on ollut niin merkittävä kirja niin monille, myös kirjailijoille. Esimerkiksi Elena Ferranten Napoli-sarjassa Pikku naisia on roolissa.