Matti Pulkkinen - Ja pesäpuu itki
"Joka mies kävi pilkillä, etteivät toiset luulleet hänen eristäytyvän. Eristäytyminen oli oire, terveessä. Potilaat eristettiin. Hoitajalle oli pääasia ettei ollut hullu, eivätkä hullut käyneet pilkillä. Hoitajat eivät heitä sinne laskeneet, etteivät karkaisi. Siviiliin päässeet potilaat eivät käyneet pilkillä, koska joka lahdella kykki avannolla ainakin yksi hoitaja joka muisti heidän hulluutensa. Se saattoi silloin pamahtaa taas päälle, saattoi pettää pokka."
Matti Pulkkisen esikoisromaani Ja pesäpuu itki (Gummerus 1986, alun perin 1977) sattui silmääni, kun Kirjaluotsi luki sen tammikuun klassikkohaasteeseen. Varsinkin tieto Pulkkisen nurmeslaisuudesta kiinnosti ja pyysin kirjan kirjaston varastosta. En ole aikoihin lukenut kummallisempaa teosta.
Kirjassa on periaatteessa yksi päähenkilö Paavo, mutta ajan mittaan myös Timo tulee selvemmin esiin. Kumpikin on pienestä Koppelon kylästä kotoisin ja mieleltään nyrjähtänyt omalla tavallaan. Paavo pestautuu mielisairaalaan hoitajaksi, ja kohtaa siellä Timon, jonka skitsofreenisesta hourailusta hän koettaa saada selon. Kirjassa hypitään eri aikatasoilla ja taustoitetaan kummankin miehen lapsuutta. Keskiössä on rakennemuutos, aikojen muuttuminen, maaseutu vs. pääkaupunkiseutu, puhumattomat asiat, vanhan kristillisen maailmankuvan murtuminen ja hulluus.
Kirjassa on monenlaisia mielenkiintoisia aineksia, mutta jotenkin en oikein päässyt tarinaan kiinni. Välillä kyllä kovasti nauratti, kuten esimerkiksi tuo yllä oleva lainaus. Myös itäsuomalainen vanhan kansan rehevä murre on aivan verratonta. Se saa suorastaan tihkuvan lakipisteensä kirjan loppupuolella, kun Kareisen ämmä hieroo kovin ottein Ukko Suutarista saunassa, vaikka heidän välinsä ovat sanalla sanoen hankalat. Paavokin viäntää murretta jopa Helsinkiin muutettuaan, mikä oli minusta hieman häiritsevää. Yleensä ihmiset kuitenkin sopeuttavat puhettaan ainakin ajan mittaan uuden paikkakunnan mukaan.
Minulla oli tämä kirja reilun viikon tauolla suunnilleen puolivälistä enkä meinannut päästä juttuun sisään enää ollenkaan. Koppelon kylässä on niin paljon nimettyjä henkilöitä, etten pysynyt enää heistä perillä. En enää edes muista Paavon vanhempien nimiä, vaikka heistä kerrottiin heti kirjan alussa.
Minua myös häiritsi se seikka, etten pitänyt Paavosta ollenkaan. Paavo kuvailee itsellään olevan neuroosi, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että nuorukainen on vain keksinyt koko jutun. Kyllähän tässä kirjassa nimittäin selkeästi ivataan tuon ajan popularisoitua psykologiaa ja myös sitä varsinaista mielenterveystyötä. Vähän koko ajan on olo, että Pulkkinen nauraa partaansa. Minusta vain ei ollut oikein tämän teoksen ytimen käsittäjäksi. Ehkä se johtuu sitten siitä, etten ole elänyt tuon 60-70-luvun rajun rakennemuutoksen aikaa enkä osaa suhteuttaa kirjassa mainittuja ilmiöitä aikaansa.
"Lassi valvoi kotonaan yön. Sitä sanaa, että tehkööt mitä tahtovat kun toisistaan tykkäävät, hän ei löytänyt Raamatusta. Ei ollut suruajoistakaan sääntöjä. Lassi vatvoi kuin hamletti, mutta ei löytänyt selvää tietä alleen; kiihottui vain entisestään."
Haasteet:
Sadan vuoden lukuhaaste: 1970-luku
Helmet-lukuhaaste 2024: kohta 41. Kirjassa syntyy lapsi
Kommentit
Vaikuttaa kyllä sen verran häiriintyneeltä romaanilta, että voisin jopa kokeilla lukea joskus. :D Osin siis juuri aikakautensa kuvauksena, vaikken itsekään ole tuota aikaa elänyt.
Olisi kyllä hauska tietää, mitä sinä tästä ajattelet. :D
Mai: Joo, voihan sitä aina kokeilla!
Tuosta murteella puhumisesta, minä olen muuttanut tai oikeammin sanottuna äitini päätti meidän muuttavan aina noin 1,5-2 v välein eri puolille Suomea ikävuosinani 11-19, ja jälkeenpäin tajusin, että aloin puhua sitä edellisen seudun murretta vasta seuraavassa paikassa. Minähän vihasin tuota muuttamista, jatkuvat koulujen vaihdot ja tarve löytää uusia ystäviä oli stressaavaa. Jos yhden kysymyksen voisin jo edesmenneelle äidilleni esittää, se olisi miksei hän yhtään ajatellut lastaan. Monella tapaa hän oli kuitenkin sellainen omaansa suojeleva tiikeriäiti, mikä on tuon kanssa ristiriidassa. Ehkä sitä ei 1970-80-luvuilla nähty niin pahana kuin nähtäisiin nyt. Asuin noina vuosina Satakunnassa, pk-seudulla, Pohjois-Savossa, Etelä-Savossa, Lapissa, taas pk-seudulla puolisen vuotta ja lopulta Uudellamaalla. Tietynlainen paikkakunnan vaihdon helppous tuosta jäi, olen tuntenut vasta nykyisessä kodissani vasta todella kotiutuneeni jonnekin ensimmäistä kertaa elämässäni, suunnilleen nelikymppisenä. Äiti rakennutti uuden pienen talon lapsuudenkotinsa tontille kun jäi eläkkeelle, se oli oikeastaan minulle silloin yllätys.
Amma: Joo, tuossa kannessakin ylistetään kirjaa esikoisteoksena. Itse en oikein pysynyt mukana, mutta se on vain minun kokemukseni.
Jonna: Joo, tämä ei välttämättä ole sinunkaan kirjasi.