Slavenka Drakulić - Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään - sotarikolliset tuomiolla

 "Helposti kuvittelisi, että jugoslavialaiset olisivat olleet iloisia päästessään vihdoin eroon diktaattorista, joka Tito eittämättä oli. Mutta he eivät olleet. Kun hän lopulta kuoli, ihmiset olivat yllättyneitä ja järkyttyneitä. Muistan, että Titon kuoleman jälkeen miehet ja naiset itkivät kaduilla päiväkausia vaellellen päämäärättömästi kuin eksyneet lapset. Hänen kuolemansa oli suuronnettomuus, kuin maanjäristys tai tulva. Maassa vallitsi tunne hirvittävästä menetyksestä, pelko siitä, mitä tapahtuisi, epätoivon ilmapiiri...

      Slobodan Miloševićin oli helppo tyydyttää tuo emotionaalinen nälkä. Ihmiset hakivat jotakuta, joka huolehtisi heistä. Orvoksi joutunut kansakunta tarvitsi uuden isän. Kun kommunismi kymmenen vuotta myöhemmin kaatui, ihmiset olivat entistä eksyneempiä, turvattomampia ja kauhistuneempia, miltei kuin nuoria, joiden oli pakko alkaa suoriutua omillaan. Lisäksi poliittiselle johtajuudelle ei ollut muuta mallia kuin Titon autoritaarinen malli."

Slavenka Drakulić on kirjoittanut Jugoslavian hajoamissodista monta kirjaa. Olen hyvin pitkään aikonut lukea myös tämän Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään -teoksen (Like 2005, suomentanut Petri Stenman) ja viimein ryhdyin tuumasta toimeen. Kirjailija seurasi pahimpien Jugoslavian sotarikollisten oikeudenkäyntejä Haagissa vuosituhannen alussa ja kirjoitti niistä huomioita. Kirjan kantava kysymys on: olivatko nuo sotapäälliköt ja poliitikot luonnevikaisia poikkeusyksilöitä? Entä jos he olivatkin aivan kuten me, tavallisia? Voiko kuka tahansa syyllistyä samaan raakuuteen kuin nämä ihmiset: etniseen puhdistukseen, teloituksiin ja raiskauksiin?

Kirjasta avautuu näkymä toisen maailmansodan jälkeisistä eurooppalaisista konflikteista julmimpaan. Kun Tito kuoli 1980, vanhat rakenteet alkoivat nitistä liitoksissaan. Opportunistiset ja vallanhimoiset miehet (sekä yksi nainen) pääsivät valtaan eri puolilla hajoilevaa maata ja lopputuloksena järkyttävät määrät siviilejä häväistiin ja tapettiin. Drakulić kertoo asioista taitavasti avaten hieman omaa historiaansa esimerkkinä lukijalle. Harva tietää Jugoslaviasta mitään ja kirja on selkeästi suunnattu kansainväliselle yleisölle, sillä alkuperäisteos on kirjoitettu englanniksi. Tiettyjä avainasioita ovat esimerkiksi hurja köyhyys varsinkin varsinaisten kaupunkien ulkopuolella, Tito-kultti, alkuperäinen Titon kaikki maan kansallisuudet ja uskonnot sulauttanut kansallinen armeija ja patriarkaalinen perhejärjestys.

Kirjan lukemisesta tekee sekä kiinnostavaa että hyvin vaikeaa kirjailijan eläytyminen jokaisen syytetyn mielenmaisemaan ja elämään myös ennen sotarikoksia. Leppoisat vaiheet saavat kääntöpisteen 90-luvulla, kun erilliset sodat ja sen myötä sotarikokset ovat alkamassa. Jotkin näistä sotarikoskuvauksista ovat aika yksityiskohtaisia, joten sisältö voi aiheuttaa herkemmässä lukijassa todella vaikeita olotiloja. 

Hieno teos pahuudesta ja sen liukumisesta täysin normaaliksi asiaksi. Haluan myös kiittää suomentajaa todella laadukkaasta ja sujuvasta käännöksestä. Ei merkkiäkään englannin kielen jäännöksistä käännöstyössä ja valitut sanat ovat selkeää, rikasta suomea.

"Nyt minulle kirkastuu, kuinka vahvasti meidät on turmeltu tv-sarjoissa ja Hollywood-elokuvissa esitetyillä oikeudenkäynneillä, joissa kalliisiin pukuihin sonnustautuneet hyvännäköiset asianajajat käyvät nopeita sananvaihtoja. Haagissa moista dramatiikkaa ei ole. Täällä draama syntyy siitä, että kaikki on todella tapahtunut: kuolemat, uhrit ja murhaajat ovat kaikki totta. Veri oli todellista. Draamaa on se, että tuota todellisuutta ei pääse pakoon. Kun katson oikeudenkäyntipäivän jälkeen kunnolla vastaajia, he näyttävät yhtäkkiä erilaisilta. Näen jotain, mitä en aiemmin nähnyt: en näe heidän ilmeettömiä kasvojaan vaan huoneen, jonka seinille on roiskunut verta."

Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2024: Kohta 4. Kirjassa on presidentti

Helmet-lukuhaaste 2015: Kohta 15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään