Leo Tolstoi - Sota ja rauha (1. versio)

 "Miten kauniilta taivas näyttikään, miten siniseltä, rauhalliselta ja syvältä! Miten kirkkaalta ja juhlallisesti laskeutuvalta aurinko! Miten hellästi kimallellen kaukaisen Tonavan vesi välkehtikään! Ja vielä kauniimmat olisivat Tonavan takana sinertävät kaukaiset vuoret, luostari, salaperäiset solat, latvoja myöten sumuun vajonneet mäntymetsät... siellä on hiljaista, onnellista... "Mitään muuta en toivoisikaan, mitään muuta en haluaisi kuin olla siellä", Nikolai ajatteli. "Pelkästään minussa ja tässä auringossa on niin paljon onnea, ja täällä... vaikerrusta, kärsimystä, pelkoa, ja vielä tämä epävarmuus ja kiire... Taas huudetaan jotain ja taas kaikki säntäävät jonnekin, ja minä juoksen heidän kanssaan, ja tuossa se on, kuolema on ylläni, ympärilläni... pieni hetki, enkä enää koskaan näe tätä aurinkoa, tätä vettä, tätä solaa..." Samalla hetkellä aurinko alkoi vetäytyä pilveen; Nikolain edessä olivat toiset paarit. Ja kuoleman ja paarien pelko ja auringon ja elämän rakkaus, kaikki sulautui yhdeksi kipeän hätäiseksi vaikutelmaksi."

Leo Tolstoin klassikko Sota ja rauha (Tammi, ensimmäinen suomenkielinen painos Eero Balkin kääntämänä 2005, alkuperäisteos ilmestynyt 1866) kertoo monista ihmisistä, mutta tarkemmalla katseella kahdesta aatelisesta perheestä ja heidän kohtaloistaan Napoleonin sotien aikana 1800-luvun Venäjällä. Kirjan alkupuoli sijoittuu osapuilleen vuoteen 1805, kun Venäjä sotii ensimmäisen kerran Ranskaa vastaan Itävalta tukijanaan. Kirjan loppupuoli sijoittuu Napoleonin hyökkäykseen Moskovaan ja lopulta Napoleonin häviöön. Itse koin, että sodassakin kunnostautunut ruhtinas Andrei on lopulta kirjan keskeisin henkilö. Kaikki muut olennaiset henkilöt voi peilata häntä vasten.

Ruhtinas Andrei on kirjan alussa naimisissa ja ensimmäinen lapsi on tulossa. Vaimo on pieni ja iloinen, mutta Andrei on kylmä häntä kohtaan. Kuitenkin oudot ja vavahduttavat tapahtumat niin sota- kuin kotirintamalla saavat aikaan Andrein kylmässä ja arrogantissa luonteessa pehmentymistä. Andrei kokee rintamalla hurmahenkisen tajunnanlaajentumisen haavoittuessaan ja jäädessään sotavangiksi. Tuo vaikutelma kestää kauan. 

Andreilla on kärttyinen ja despoottinen vanha isä, joka sortaa tytärtään ruhtinatar Marjaa. Marjan ainoa tehtävä on palvella isäänsä, naimisiinkaan hän ei pääse. Marja on nykymittapuulla hyvin erikoinen hahmo, mutta 1800-luvun kirjallisuudessa ei niinkään harvinainen. Hän on kaikilla mittapuilla hyvä nainen ja hyvä kristitty ja tekee aina velvollisuutensa. Näin pyhimysmäistä henkilöä ei yksinkertaisesti voisi olla nykykirjallisuudessa. Nykylukijat tuskin samastuisivat häneen ollenkaan. Maailma on kovasti muuttunut.

Toinen perhe on niin ikään sodassa palvelevan Nikolain perhe. Perhe on ollut joskus hyvin rikas, mutta isä on hoitanut raha-asiat huonosti ja perhe on hyvin lähellä joutua mieron tielle. Tyttäret Sonja ja Natasa ovat enemmän keskiössä, ja heidän rakkaus- ja avioliittokuvionsa vähän pehmentävät kirjan raskaita teemoja. 

Viime kädessä ainot kunnon teemat taiteelle ovat mielestäni kuolema ja rakkaus, ja näistä ydinteemoista Tolstoi on ammentanut hyvin runsaan teoksen. Eri ihmisten yksityiskohtainen kuvaus teki alusta aika sekava, mutta jossain vaiheessa tajusin, että suurin osa kirjan hahmoista ja yksityiskohdista ei ole niin tärkeitä. Kieli on varsin nautittavaa ja oli tässä jotain hyvin hienovaraista huumoriakin joissain kohdissa. Tolstoin ydinväite on, että ajatus historiallisten tapahtumien loogisuudesta on vain jälkikäteen sepustettuja selityksiä. Tosiasiassa kaikki on pienistä kasautuvista vääjäämättömistä yksityiskohdista kiinni. Tolstoin mielestä vähän mutkia oikoen Napoleonilla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin hyökätä Venäjän puolella yksinkertaisesti siksi, että päivä koitti kauniina ja hän oli valmiiksi niin hyvällä tuulella! Tämä on hyvin epätavallinen mutta myös kiinnostava tapa nähdä maailma ja historia.

Menetelmänäni oli lukea kymmenisen sivua päivässä. Hyvin tarkkaan tuota suunnitelmaa noudatinkin ja vajaa puoli vuotta meni lukiessa. Omassa versiossani sivuja on 1129 varsinaista tarinaa. Suosittelen tätä metodia kaikille, jotka haluavat lukea paksun klassikon, mutta pelkäävät sen massiivisuutta.

Haasteet:

Keskisuomalaisen 100 kirjaa: Kohta 48: Leo Tolstoi - Sota ja rauha

Helmet-lukuhaaste 2015: Kohta 18: Yli 100 vuotta vanha kirja

Kommentit

Vau olet selättänyt todellisen klassikon! Tuo lukumetodisi tiiliskivien selättämiseksi kuulostaa kyllä fiksulta, pitääkin joskus kokeilla jos lukujumi uhkaa iskeä keskenkaiken päälle :D Itse kuuntelin tämän teoksen ja äänikirjana se oli jaettu neljään eri 'teokseen' niin kuunnellessa pystyi aina huijaamaan itseään kun 70 tunnin sijasta jäljellä oleva kesto näytti aina vain joitakin tunteja niin ei näyttänyt niin pahalta ;D
Jokke sanoi…
Hienoa Anki. Minä pidin Sodasta ja rauhasta.
Tuo tietyn sivumäärän lukeminen on hyvä tapa edetä, yleensä minulle vain aloitus on vaikeaa, jos kirja on hyvä.
Anki sanoi…
Tuo äänikirjakikka kuulostaa myös hyvältä! :D
Anki sanoi…
Sota ja rauha on runsas ja minäkin pidin siitä, mutta kyllä Anna Karenina vie itselläni voiton.
Voi, tämä on minullakin listalla! Hyvä vinkki tuo 10 sivua päivässä, tällä taktiikalla voisi alkaa käydä läpi valittuja klassikkoja... Onnittelut tästä merkkipaalusta!!
Elegia sanoi…
Laveat henkilökuvaukset ja ajoittainen jaarittelevaisuus kuvaavat mielestäni Anna Kareninaa ja ilmeisesti tätäkin Tolstoin teosta (jota en ole lukenut) ja itse asiassa monia muitakin venäläisiä klassikoita, jotka olen lukenut. Tuppaavat olemaan melkoisia mammutteja. Oli vaihe kun luin urakalla venäläisiä klassikoita, mutta vielä olisi jäänyt luettavaa.

Ehkä tämä Sota ja Rauha pitäisi jossain vaiheessa ihan sivistyksen nimissä lukea, mutta saas nähdä huvittaako. Ehkä sinun tyylilläsi eli rajattu (melko pieni) sivumäärä per päivä voisi onnistua. Yritän lukea tällä hetkellä erästä runokirjaa tyylillä runo per päivä. Joskus menee parikin runoa päivässä, joskus ei yhtään :D
Amma sanoi…
Pidän venäläisistä klassikoista, mutta Tolstoi ei ole suosikkejani. Tosin Sotaa ja rauhaa en ole edes yrittänyt lukea. Mietin tässä, että sen jälkeen kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, en ole edes vilkaissut venäläisiä klassikkoja kohti. Ei tämä ole ollut mitenkään tietoinen päätös missään nimessä, mutta näköjään fiilikseen vaikuttaa, vaikka klassikot kai voisivat auttaa ymmärtämään itänaapuria paremmin. Jospa tulisi vielä sellainenkin aika, että tällaisia ei tarvitsisi miettiä, vaan kirjallisuuden voisi ottaa ihan vaan kirjallisuutena.
Oi vau, onnittelut ison klassikon selättämisestä! Amman kommentin luettuani tajusin, että olen minäkin viime aikoina vieroksunut venäläistä kirjallisuutta, vaikkei varmaan pitäisi. Onhan siinä maassa paljon hienoa kulttuuria, vaikka nykymeno onkin perin ankeaa.
Anonyymi sanoi…
Wow! Kaveri luki vuosi sitten Sodan ja rauhan omaan lukupiiriinsä, sivuja oli melkoisesti. Tuo lukupiiri sopi etukäteen, luetaanko J.A. Hollon (1950) vai Esa Adrianin käännös (1975). Ilmeisesti Sota ja rauha pitää kääntää uudestaan muutaman vuosikymmenen välein. Ja onhan Martti Anhavan kääntämässä ja toimittamassa Anton Tsehov -suurteoksessa Onni myös Anhavan uudelleen kääntämiä novelleja.
Mielenkiintoista on venäläinen kirjallisuus erityisesti nykyistä maailmantilannetta vasten peilatessa.
Minna /KBC
Melkoinen klassikko tuo Sota ja rauha kyllä. Aiemmin mainitun Anna Kareninan luin joskus parikymppisenä kun tiiliskiviklassikot (ja toki ohuemmatkin) kiinnostivat. Sittemmin olen katsonut tämän tv-sarjana ja päättänyt että se riittää minun sivistykseksi jo. teoksen kohdalta. Eikä muuten ole montaa päivää siitä kun selasin vaihtoehtoja klassikkohaasteeseen, ja huomasin miten nurjasti suhtauduin venäläisklassikoihin juuri nyt. Eihän se Tolstoin vika ole mikä viti*** siellä nyt hilluu ja heiluu, mutta se on vaan se fiilisjuttu.
Seregi sanoi…
Jonain päivänä minäkin selätän tämän tiiliskiven
Anki sanoi…
Tuo runo per päivä kuulostaa myös hyvältä taktiikalta! :D
Anki sanoi…
1800-luvun kirjoilla ei ole mitään tekemistä nykyisen Venäjän kanssa. En näe ongelmaa lukea venäläisiä klassikkoja.
Anki sanoi…
Venäläisiä klassikkoja useamman lukeneena sanoisin, että vastaavaa kirjallista korkeakulttuuria ei meillä ole vieläkään edes saavutettu.
Anki sanoi…
Joo, olen joskus yrittänyt lukea Don Quijotea Hollon käännöksellä ja se oli jo vähän turhan vanhanaikaista tekstiä.
Anki sanoi…
Itse suhtaudun vähintään yhtä kylmäkiskoisesti Yhdysvaltoihin, mutta se ei estä minua lukemasta amerikkalaisten kirjoittamia kirjoja.
Anki sanoi…
Onnea matkaan!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Valoa valoa valoa

Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen

Mila Teräs - Amiraali