Chimamanda Ngozi Adichie - Surumerkintöjä
"Suru on julma opettaja. Sitä oppii miten raakaa, miten vihantäyteistä ikävöinti voi olla. Sitä oppii, miten tyhjiltä osanotot voivat tuntua. Sitä oppii, miten paljon surussa on kyse kielestä; kielen pettämisestä ja kielen tavoittelusta."
Chimamanda Ngozi Adichie lienee ainakin Suomessa yksi koko Afrikan tunnetuimpia kirjailijoita. Luin aivan blogitaipaleeni alussa häneltä romaanin Puolikas keltaista aurinkoa. Surumerkintöjä (Otava 2022, suomentanut Cristina Sandu) ei ole kuitenkaan romaani, vaan eräänlainen kokoelma ajatuksia surusta. Adichien isä kuoli kunnioitettavassa 88 vuoden iässä, mutta täysin odottamattomasti. Isän poismeno saa Adichien kirjaimellisest polvilleen.
Adichiella on kunnioitettavan rehellinen ote. Hän kirjoittaa sellaisestakin, mistä useimmat ehkä häpeissään vaikenisivat. Tuo sitaatti kielen pettämisestä tuo mieleeni Naja Marie Aidtin ravisuttavan teoksen Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Muuten kirjat muistuttavat toisiaan minusta yllättävänkin vähän, mutta toisaalta onhan se kuitenkin eri asia menettää aikuisiällä iäkäs isä kuin alle kolmekymppinen oma poika.
Kirjassa oli myös pieniä mielenkiintoisia väläyksiä Nigerian igbokulttuurista. Hätkähdin melkoisesti vanhaa patriarkaalista tapaa, jossa leskinaiselta ajellaan hiukset pois miehen kuoltua. Luonnollisesti leskimies ei ajele hiuksiaan vaimon kuoltua. Adichien terävä feminismi välillä tulee esiin näissä kohdissa kaiken surun keskeltä. Myös kirjan tapahtumien aikana alkanut korona-aika tuo lisää painajaismaisuutta, sillä isän lapset asuivat ympäri maailman ja lentokentät pantiin koronan vuoksi kiinni.
Haasteet:
Helmet-haaste 2023: kohta 45 kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan (kohta 33 kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun)
Helmet-haaste 2019: kohta 47 kirjassa on alle 100 sivua
Kommentit
Oli myös hienoa, että Surumerkinnöissäkin oli tuota igbo-kulttuuria ja nigerialaisuutta. Kaikin puolin hieno ja koskettava teos.
Anneli: No niin, minäpä kävinkin kommentoimassa!
Vastikään lukemassani nigerialaisen kirjailijan (Aiwanose Odafen) romaanissa muuten leski (Igboista on kyse) leikkaa hiuksensa. Tytär on hieman hämmentynyt, että äiti tosiaan niin tekee, koska äiti on aina rakastanut hiuksiaan. Kohtauksessa on mielestäni nähtävissä sukupolven eroja: tytär on vapaamielisempi eikä niin kiinni perinteissä kuin vanhempi sukupolvi.
Miten Adichie itse suhtautui äitinsä hiustenleikkuuseen?