Kristiina Wallin - Kaikki metrit ja puut

"Ei tämä ole satu. Tämä on totista totta. Älä luule, että voit ohittaa sen, mitä sinuun kasvaa kun on hiljaista."

Kristiina Wallinin runoteos Kaikki metrit ja puut (Tammi 2012) ammentaa yksinäisyydestä, puista ja monitaiteellisuudesta. Runoilijalle tyypillisesti perinteisempiä säkeistöjä rytmittävät proosatekstin muotoon asetellut säkeet ja ajatukset. 

Runoista kirjoittaminen on minulle aina vaikeaa. En ole koskaan ollut runoanalyysin ystävä, koska minulle runous on voimakkaasti tunteiden kenttä. En myöskään tunne runouden rakennuspalikoita ja termejä niin hyvin, että voisin ripustaa blogitekstini sellaisen tarkastelun varaan. Yritän kuitenkin sitkeästi tavoittaa kirjoittamalla jotain, jota en tavoita edes varsinaisesti ajatuksillani.

Wallin on tyyliltään aika haastava runoilija. Joissain hänen kokoelmissaan on räväkämminkin kokeilullisuutta kielen/tekstin rakenteissa ja viimeksi lukemani Murtuneista luista meni minulta aivan kokonaan yli hilseen. Onneksi kuitenkin olin lukenut aiemmin teokset Meduusameri ja ennen kaikkea Valon paino, koska ne herättivät minussa paljon tuntemuksia.

Kun lähestyn näitä jollain lailla esisanallisella tasolla olevia tuntemuksiani, huomaan niiden syntyvän usein jossain Wallinin hyvin kiteyttävässä säkeessä. "Katsojien läsnäolo ei estä väkivallan kerrostumista." on yksi sellainen. Toisinaan taas pidempi kertomusmainen säkeistö jotenkin havahduttaa: 

"ilmakuplassa leijuu musiikkia tai runo

jota nainen opetteli lapsena isoäidin keittiössä, isoäidin kädet

letittivät tukkaa eikä isoäiti milloinkaan kertonut, että kotipihassa

voi hukkua yhtä syvään

                                          kuin meressä yhtä kauaksi, yhtä läpi

työntyvään, ohittamattomaan."

Mikään ei järjellä selitä, miksi juuri nämä säkeet tekevät vaikutuksen. Ne eivät liity henkilöhistoriaani mitenkään, vaan iskevät ikään kuin muuten vain. Itse sanojen lisäksi varmasti myös tekstin rytmi tuottaa osan kokemuksesta.

Vaikeusasteeltaan Kaikki metrit ja puut asettuu jonnekin Valon painon ja Meduusameren välille. Sain kokoelmasta ihan hyvin kiinni, mutta en haltioitunut kokonaan. Minua kuitenkin miellytti kovasti teoksessa aukeava monitaiteellisuus tanssin ja teatterin muodossa. Nimettömäksi jäävä miestanssija saa ison osan kokoelman sivuilta. Loppupuolella ollaan teatterin näyttämöllä. Minulla ei ole edes mitään harrastuneisuutta kummankaan taiteenlajin osalta, mutta nautin kyllä katsojan ominaisuudessa molemmista.

Wallinin teos ei varmasti tyhjene ensimmäiseen lukukertaan. Hänellä on selvästi oma ääni runoilijana ja jatkan varmasti tulevaisuudessakin hänen runojensa lukemista. Tämä teos on muuten viimeinen osa tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessani! Julkaisen täyden listan vielä erikseen blogipostauksena huomenna.

Haasteet:

Helmet-lukuhaaste 2023: kohta 3. Kirjan nimessä on kasvi