Ankin kirjablogi

 "Juostessani kehotan itseäni ajattelemaan jokea. Ja pilviä. Mutta pääasiassa en ajattele mitään. Minä vain juoksen omassa kotoisassa, itse tehdyssä tyhjiössäni, omassa nostalgisessa hiljaisuudessani. Ja se on melko upeaa. Vähät siitä, mitä muut sanovat." Haruki Murakamin vanha kirja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi 2011, suomennos Jyrki Kiiskinen) tuli mieleeni, kun halusin motivoida itseäni harrastamaan raskaampaa liikuntaa. Murakami on juossut todella monia täysiä maratoneja ja osallistunut useamman kerran myös triathlon-kisoihin. Murakamin tyyli on hiukan jutusteleva ja lähelle päästävä. Kirja on samalla myös eräänlainen muistelma. Murakamista piirtyy kuva lujatahtoisena, mutta varsin vaatimattomana ihmisenä. Hän kertoo vähäeleisesti vahvuuksistaan kestävyysjuoksijana, mutta myös heikkouksistaan. Keskivertoihmiselle pelkästään kirjailijan juostujen matkojen määrä on huimaava, mutta Murakami ei paukuttele henkseleitään. Kaikkien saavutusten eteen on tehty lujast

 "Puhtaat sivut, joita sisarentyttäreni näytti minulle tietokoneensa tahrattomalla ruudulla, täyttyisivät pian nimistä ja yksityiskohtaisista kuvauksista, jotka tekisivät väkivallasta todellisen. Hän rakentaisi tietokannan, josta tulisi ruumiinosien, kidutusten, aseiden ja haavojen kaatopaikka. Ja jonakin päivänä hän kuulisi äänettömät parkaisut. Hän kuvittelisi uhrien kasvot kulkiessaan väkijoukossa." Kirsin kirjanurkka on jälleen järjestänyt dekkariviikon ja osallistun siihen tällä postauksella. Suomen dekkariseura ry on yhteistyötahona mukana. Tohtori Kay Scarpetta seikkailee suurissa kuvioissa Patricia Cornwellin kirjassa Ruumistarha (Suuri Suomalainen Kirjakerho 1996, suomentanut Erkki Jukarainen). Hän avustaa FBI:tä Quanticossa ja myös hänen sisarentyttärensä on päässyt sinne harjoitteluun. Lucy ymmärtää tietokoneista kaiken ja on mukana kunnianhimoisessa tietokantaprojektissa. Scarpetta matkustaa yhdessä aiemmista osista tuttujen Ben Wesleyn ja Pete Marinon kanssa pi

 "Helposti kuvittelisi, että jugoslavialaiset olisivat olleet iloisia päästessään vihdoin eroon diktaattorista, joka Tito eittämättä oli. Mutta he eivät olleet. Kun hän lopulta kuoli, ihmiset olivat yllättyneitä ja järkyttyneitä. Muistan, että Titon kuoleman jälkeen miehet ja naiset itkivät kaduilla päiväkausia vaellellen päämäärättömästi kuin eksyneet lapset. Hänen kuolemansa oli suuronnettomuus, kuin maanjäristys tai tulva. Maassa vallitsi tunne hirvittävästä menetyksestä, pelko siitä, mitä tapahtuisi, epätoivon ilmapiiri...       Slobodan Miloševićin oli helppo tyydyttää tuo emotionaalinen nälkä. Ihmiset hakivat jotakuta, joka huolehtisi heistä. Orvoksi joutunut kansakunta tarvitsi uuden isän. Kun kommunismi kymmenen vuotta myöhemmin kaatui, ihmiset olivat entistä eksyneempiä, turvattomampia ja kauhistuneempia, miltei kuin nuoria, joiden oli pakko alkaa suoriutua omillaan. Lisäksi poliittiselle johtajuudelle ei ollut muuta mallia kuin Titon autoritaarinen malli." Slavenka