Kirjabloggaajien joulukalenteri 2022: luukku 5

 

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

Tervetuloa luukkuun 5! Eilisen luukun meille tarjoili Amman lukuhetki ja huomenna on vuorossa Tuijata.



Tässä luukussa teemana ovat jouluisen väriset kirjat eli kirjat, joissa on punaista kannessa!
Ties mistä syystä joidenkin kirjojen aihepiirit ovat kuitenkin kaukana jouluisasta...



Sari Rainio ja Juha Rautaheimo - Vainajat eivät vaikene (Mortuí non silent 1), Siltala 2021


Tämä kirja on ollut minulla ties mistä syystä pitkään kesken, mutta olen viime päivinä palannut sen pariin. Kyseessä on hyvällä tavalla vähän vanhanaikainen, hitaampitempoinen dekkari. Itse asiassa kirjan alku on siinä mielessä jouluinen, että eletään joulunalusaikaa vuonna 2009. Siihen jouluisuus sitten päättyykin, sillä Töölöstä on löytynyt kuollut nainen. Omassa asunnossaan kuolleena maannut nainen ei äkkipäätään vaikuta henkirikoksen uhrilta, mutta tarkkavaistoinen rikosylikonstaapeli Ville Karila haistaa palaneen käryä rikospaikalla. 
      Kirjailijoista Rainiolla on kustannustoimittajatausta. Hän on kirjan kansiliepeen mukaan Kustannusosakeyhtiö Siltalan toimituspäällikkö. Rautaheimo taasen on entinen poliisin väkivaltarikosyksikön tutkija ja tutkinnanjohtaja. Hän eläköityi 2015.
      Hyvältä kirjalta vaikuttaa ainakin tähän asti! Vaatii aavistuksen kärsivällisyyttä pienen hitautensa vuoksi. Mukana on myös Karilan hahmon myötä huumoriakin, hän on Palmu-sitaattien armoitettu osaaja. Mainittakoon myös, että kirjasta löytyy silmänisku tänä vuonna edesmenneelle toimittaja ja rikoskirjailija Jarkko Sipilälle.



Sofi Oksanen - Stalinin lehmät (Viro-trilogia 1), Bazar 2010, alun perin WSOY 2003


Oksasen esikoisteos, josta bloggasin blogini alkuaikoina. Kirjan päähenkilö on nuori puoliksi virolainen ja puoliksi suomalainen nainen. Hän kärsii pahasta syömishäiriöstä, jossa vuorollaan paastotaan ja sitten ahmitaan kunnes oksennetaan. Kirja kuvaa paitsi syömishäiriöhelvettiä myös naisen osaa tässä yhteiskunnassa. Tarkastelussa on myös Viron lähihistoria ja virolaisnaisten asema Suomessa. Väkevä teos.
     Oksanen ei paljon esittelyjä kaipaa, mutta kerrottakoon hänen olevan hyvin myyty myös ulkomailla. Alun perin näytelmänä ilmestynyt Puhdistus räjäytti potin. Oksanen on kirjoittanut Virosta myös Puhdistusta seuranneessa kirjassa Kun kyyhkyset katosivat.
     Stalinin lehmät on aiheiltaan rankka eikä päästä lukijaansa helpolla. Ehkä pientä esikoiskirjailijoille tyypillistä liian monen teeman ahtamista on nähtävissä, mutta toisaalta hyvin Oksanen aiheistaan selviää. Itselleni tämä kirja oli suorastaan tajunnanräjäyttävä lukiossa.



Édouard Louis - Väkivallan historia (suom. Lotta Toivanen), Tammi 2020


Tätä kirjaa en ole vielä ehtinyt lukea, mutta se on toki lukulistalla. Louis on tunnettu kuvauksistaan omista perheenjäsenistään ja köyhien oloista nyky-Ranskassa. Takakansi kuvaa kirjan olevan "raa'an tarkkanäköinen tutkielma väkivallan syistä ja seurauksista, luokkayhteiskunnasta, traumoista sekä siitä, kuinka raiskauksen uhrin on kamppailtava pitääkseen tarinansa hallussaan.".
       Louis on ollut täsmällisen lyhytsanainen viimeisimmissä kirjoissaan Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset. Paksu ei ole tämäkään pokkari, joten oletan Louisin tyylin olleen jo tuolloin melko sama kuin nyt.



Wendy Lower - Hitlerin raivottaret - Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä (suom. Juha Sainio), Atena 2015


Tietokirja naisista, jotka olivat edesauttamassa natsi-Saksan menestystä. Tarkat muistikuvat ovat haalenneet, sillä lukemisesta on jo aikaa. Joka tapauksessa kirjassa esitellään joukko naisia, jotka tuhosivat. Sairaanhoitajia, jotka antoivat myrkkyruiskeita, itärintamalle menneitä naisia ja naisia, jotka olivat innokkaina mukana tappamassa ja satuttamassa juutalaisia. 
        Kuten jokainen arvaa, kirja ei ole kaikista herkimmille. Teksti pohjautuu tosiasioihin. Kirjan takakansi mainitsee Lowerin olevan historian professori. Hän työskentelee tutkijana sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.



Francis Fukuyama - Identiteetti - Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka (suom. Antti Immonen), Docendo 2020


Tätäkään kirjaa en ole vielä ennättänyt itse lukea. Nimi kuitenkin houkutteli heti ostamaan, varsinkin kun kirja oli vieläpä alennuksessa.
    Takakannen mukaan Fukuyama osasi ennustaa tulevaa kaksi vuotta ennen Trumpin vaalivoittoa. Identiteetistä on tullut ihmisille tärkeä asia ja sen myötä luodaan muureja, ei rakenneta siltoja. Fukuyama on Stanfordin yliopistossa demokratian, markkinatalouden ja kansainvälisen politiikan tutkija. 
    Odotan kyllä innolla tähän kirjaan pääsemistä! Olen kiinnostunut politiikasta ja seuraan aktiivisesti maailman tapahtumia. Asialle vihkiytyneen tutkijan selvitys eri asioista on tervetullutta.



Maggie Nelson - Vapaudesta - Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (suom. Kaijamari Sivill), S&S 2022


Tästä kirjasta bloggasinkin vähän aikaa sitten. Kyse on neljän esseen kokoelmasta. Nelson tutkii vapauden teemaa monelta kantilta. Erityistarkastelussa on vapauden suhde taiteeseen, seksiin, huumeisiin ja ilmastonmuutokseen.
      Kansilieve toteaa, että Nelson on kirjailija, runoilija, esseisti ja tutkija Los Angelesissa. Taide-esseessä Nelson itse mainitsee olevansa taideyliopistossa töissä. Akateemisuus määrittääkin voimakkaasti näitä tekstejä. Varsinaisesti yleistajuisiksi esseitä ei voi sanoa. Hyvin mielenkiintoista asiaa joka tapauksessa ja mainiota aivojumppaa.



Patricia St. John - Lumen aarteet (suom. Rauno Luoto), Poukkusilta 1972


Tästäkin kirjasta bloggasin aiemmin tänä vuonna. Kyseessä on kristillinen lasten/nuortenkirja, jossa teemana on anteeksianto. Ilkeänpuoleinen poika Lucien aiheuttaa pienen Danin jalan katkeamisen ja saa kylän vihat päälleen. Hän kohtaa myöhemmin vanhan erakkomiehen, joka opettaa hänelle anteeksiantoa. Lucienin elämä saa käännekohdan, kun hän kuulee, että toisessa kylässä on taitava lääkäri. Lumimyrskyä uhmaten Lucien heittäytyy matkaan.
      Tiedän, että moni karsastaa uskontoa, mutta tarina on niin kaunis! Kirjan vanhuudessa näkyy sen tietty opettavaisuus, mutta en itse kokenut sen olleen liian pinnalla. Kirjan ihmiset eivät ole ylimaallisen hyviä, ainakaan useimmat, vaan tavallisia kuolevaisia tunteineen ja reaktioineen.
      Kirja ei kerro mitään kirjailijasta, joten kurkkasin vähäsen englanninkielisestä Wikipediasta. Siellä Johnia kuvataan yhtenä 1900-luvun tuotteliaimmista evankelisista kirjailijoista. Lumen aarteista on kuulemma myös elokuva.



Louisa M. Alcott - Pikku naisia (suom. Tyyni Haapanen), WSOY 1969


Pikku naisista olen blogannut täällä. Tarina on monelle varmasti tuttu: Marchin perhe on köyhtynyt Amerikan sisällissodassa ja isä on rintamalla. Viisas äiti opettaa neljää tytärtään kohti kunniallista kristillistä elämää. Kirja ei kuitenkaan ole pönötystä, vaan hyvin lystikkäästi kuvattu. Tytöt tutustuvat vähitellen naapuritalon väkeen, vanhaan isoisään ja nuoreen Laurie-poikaan. Siitäkös vasta hauskuus alkaakin!
      Alcott ei koskaan ole varsinaisesti ollut lempparini, mutta pidin kyllä hänen kirjoistaan kovasti lapsena. Luin niitä todella monta. Tämäkään kirja ei kerro kirjailijasta mitään, mutta netin mukaan hän itsekin eli nuorena köyhyydessä ja alkoi vähitellen sitten tienata kynällään. Wikipedia nimittää Alcottia rohkeasti jopa feministiksi ja siitä on kyllä sävyjä tässäkin kirjassa. 


Juha Rautaheimo (toim. Sari Rainio) - Hermo - Murharyhmän mies, Siltala 2019


Omaelämäkerrassaan entinen rikosylikomisario Juha Rautaheimo kertoo vaiheikkaasta urastaan murharyhmässä sekä joitain seikkoja yksityiselämästään. Hän oli mukana tutkimassa ja johtamassa monia korkean profiilin henkirikosjuttuja, kuten Vilja Eerikan murhaa. Mukana on ilahduttavasti kuvaliite, vaikka oma kappaleeni on pokkarimallia!
      Rautaheimon totesin jo aikoinaan hyväksi kertojaksi suullisesti, niin monessa rikosohjelmassa hän on ollut kertomassa. Nythän hän on jo tosiaan dekkaristikin, mutta tämä omaelämäkerta oli ensimmäinen julkinen taidonnäyte. Suorastaan pakollista luettavaa rikoksista kiinnostuneille ihmisille. 


Kiitos ajastanne!


Kommentit

Jonna sanoi…
Onpa hyvä idea, vaikka tosiaan punainen väri tuntuu usein symboloivan kovin ei-jouluista tunnelmaa :) Hermo on tullut monessa kohtaa nyt vastaan kehujen kera, pitänee tutustua siihen jossain vaiheessa.
LauraKatarooma sanoi…
Enpä oo näistä lukenu ku Alcottia!
Hyvä idea tosiaan jakaa punaisia kirjoja! Siinä olikin monenlaista. Hitlerin raivottaret kuulostaa karmealta. Tuon Lumen aarteet ja Pikku naisia minäkin olen lukenut lapsena. Lumen aarteisiin olen aikonut joskus palata, kun se on minulla omana. Muutamasta St. Johnin kirjasta olen blogannutkin.
Stalinin lehmät haluaisin lukea uduestaan, luin sen silloin heti kirjan ilmestyttyä. Ja sitten tietysti Pikku naisia!
Hauska idea!
Sinä oot niin superahkera joulukalenterissa, katsoin että olet ottanut kolme luukkua! Itsehän en toimertunut tänä vuonna osallistumaan lainkaan, kun ei ollut mitään ideantynkää 🙈
Anki sanoi…
Jonna: Hermo on hyvä kirja, itse luin suurella mielenkiinnolla. :)

LauraKatarooma: No nyt sitten sait vinkkejä oikein roppakaupalla. :D

Kirjarikas elämäni: Hitlerin raivottaret on tosiaan kaukana hyvän mielen kirjasta. Olisi kiva kuulla mietteitäsi Lumen aarteista. :)

Mari: Stalinin lehmät luin nuorempana todella monesti, hyvin kestää useita lukukertoja. :)

Jane: No, rupesi niin harmittamaan ajatus että kalenteri jäisi vajaaksi, ja kirjahyllyjä tuijotellessa tuli jotain ideantynkää. Sillä lähdin näinkin monesti mukaan. :D
Arja sanoi…
Kovaa kamaa joulunvärisissä kansissa sinulla :)
Anki sanoi…
No kyllä näin voi sanoa! :D