Tove Ditlevsen - Lapsuus (Kööpenhamina-trilogia 1)

"Olen melkein kuusivuotias, ja pian minut ilmoitetaan kouluun, sillä osaan jo lukea ja kirjoittaa. Äitini kertoo sen ylpeänä kaikille jotka vain viitsivät kuunnella häntä. Hän sanoo: köyhän lapsellakin voi olla lukupäätä. Ehkä hän siis pitää minusta? Suhteeni häneen on tiivis, tuskallinen ja vapiseva, ja aina minun on etsittävä rakkauden merkkejä. Kaiken mitä teen, teen miellyttääkseni häntä, saadakseni hänet hymyilemään, väistääkseni hänen raivoaan."

Tove Ditlevsenin klassikkotrilogian Kööpenhaminan avausosa Lapsuus (alun perin ilmestynyt 1967; S&S 2021, suomentanut Katriina Huttunen) on surullinen. Omaelämäkerrallisessa kuvauksessaan Ditlevsen kuvaa minämuodossa työväenluokkaista lasta, tyttöä, joka kokee itsensä varsinaiseksi muukalaiseksi toisten joukossa. Hänen suurin toiveensa on kirjoittaa ja julkaista runoja, mutta sotienvälisessä Tanskassa sellaiselle nauretaan.

Ditlevsen on saanut kiitosta kauniista kielestään. Kyllä se minustakin aika kaunista on, varsinkin kun sitä vertaa työläiskorttelien tapahtumiin. Alakerrassa piestään tyttöä ja piestään puolisoa, monella viina virtaa ja työttömyys kurittaa perheitä. Sukupuolten välinen tasa-arvo on aivan lapsenkengissään mitä tulee nykyaikaan.

Muuten niin kiltti ja hyvä isä on tietyissä asioissa patavanhoillinen. Lukioon tytöllä ei ole mitään asiaa, sieltä tulee vain sinisukkia. Myöskään runoja naiset eivät voi kirjoittaa. Ditlevsen kuvaa hyvin sitä ristiriitaa, jota voimme kokea rakkaan ihmisen kohtaamisessa. 

Äiti jäi minulle jossain määrin vähän hämmentäväksi arvaamattomuudessaan. Katkera hän selvästi oli ja ilmeisesti huikenteluun taipuvainen. Minäkertoja kokee äitinsä pitävän veljestään Edvinistä enemmän. Toisaalta aika usein sisaruksilla on kiistaa siitä, kuka oli se rakkain. 

Jotain tuttua minäkertojan kokemuksessa nimenomaan toisiin (ikä)tovereihin peilattuna oli. Tuskallisella tavalla. Aika ankeaa menoa, täytyy sanoa. Köyhyys ei tee kenestäkään automaattisesti millään lailla jaloa ihmistä. Työväenluokan kuvaus toi mieleen ranskalaisen nykykirjailijan Édouard Louisen. Samoin tämä seuraava juttuni päättävä lainaus muistuttaa aiheeltaan ja hengeltään Iida Rauman Hävitystä:

"Ne, joilla on tällainen näkyvä, kohtuuton lapsuus sekä ulkoisesti että sisäisesti, ovat nimeltään lapsia, ja heitä voi kohdella täysin mielivaltaisesti eikä heitä tarvitse pelätä."

(PS: Helmetissä täytän kohdan 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun.)