Ankin kirjablogi

 "Rajojen asettamista ja viestinnän vahvistamista helpottaa sisäinen tieto, kuka minä olen, mitä minä haluan ja mihin suuntaan olen menossa elämässäni. Ne ovat identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Jos olet ei-kukaan etkä halua oikein mitään, aloita minuutesi ja identiteettisi etsiminen tekemällä lista asioista joista pidät ja toinen asioista joita inhoat." Janna Satrin Sisäinen lepatus (Basam Books 2014) on eräänlainen suomalaisen herkkyyskirjallisuuden kulmakivi. Siitä on tullut verrattain suosittu ja tunnettu, ainakin herkkien ihmisten parissa. Satri kertoo laajasti aiheestaan. Ensimmäisissä luvuissa määritellään herkkyyttä, kerrotaan siihen liittyviä faktoja ja ikään kuin autetaan lukija syventymään aiheeseen. Myöhemmissä luvuissa syvennetään näkemystä ja monessa paikkaa kirjailija antaa hyviä neuvoja ja vinkkejä herkille. Minulle suurin anti oli tuossa omien rajojen vetämiseen liittyvässä tiedossa. Olen aina kärsinyt jonkinasteisesta rajattomuudesta ja identiteetin häily...

  Kirja jonossa -blogissa on mielenkiintoinen kirjallisuushaaste, jonka haluan myös tehdä. :) 1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan elämääsi? Heti kärkeen tosi vaikea kysymys! Ei tule oikein kokonaista kirjaa mieleen, mutta minussa on aina resonoinut vahvasti Edith Södergranin runo Vierge Moderne (löysin Leena Lumin blogista ): En minä ole nainen. Olen neutri. Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa... Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko, olen malja kaikkien naisten kunniaksi, olen askel kohti sattumaa ja perikatoa, olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni... Olen veren kuiske miehen korvassa, olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto, olen uusien paratiisien portinkilpi. Olen liekki, etsivä ja röyhkeä. Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka, olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja... 2. Luetko runoja? Kyllä vain! Minulla on monia suosikkeja, kuten yllä mainittu Södergran, lisäksi Katri Vala, Johanna Venho...

"Ensi alkuun olin majassani yksin, ensimmäiset viikot, ehkä kuukauden. Sinun täytyy tutustua majaasi, Flora sanoi. Hän oli myös oikeassa, sillä muutaman päivän kuluttua tunsin majan, tunsin sen sydämen, aistin sen hengittävän, valvovan, nukkuvan, tunsin narinan ja kitinän, tunsin sen yhtä hyvin kuin oman käteni ja jalkani." Siinä missä Vígdis Grímsdóttirin Rósa-trilogian ensimmäinen osa Valosta valoon oli ihana, kaunis ja henkeäsalpaava, on Sydän, kuu ja sinilinnut (Johnny Kniga 2006, suomentanut Tapio Koivukari) hyvin kirpeä ja suorastaan pisteliäs. Rósan poika Lenni kasvaa, ja hänen ystävään, rakastettunaan on suorapuheinen Edita. Edita kommentoi koko ajan Lennin ajatuksia, on hänen mielensä pohjalla. Aluksi oli hieman vaikeaa päästä tämän tarinan sisään. Olin niin tottunut ensimmäisen osan tunnelmaan, että tämä uusi tyyli oli hämmentävä. Ehkä kirjailija oli väsynyt kaikkeen kauneuteen ja halusi nyt tehdä jotakin aivan muuta. Ehkä niin. Joka tapauksessa tämäkin tarina on ...

Suvi Ahola ja Satu Koskimies ovat toimittaneet ihastuttavan kokoelman suomalaisten lukijoiden kirjoituksia kirjaan Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi 2005), jossa käsitellään heidän suhdettaan L. M. Montgomeryn Annaan ja/tai Uuden Kuun Emiliaan. Kirjoituksissa piirtyy esiin kirjojen ylisukupolvisuus äideiltä tyttärille, vahva eläytyminen kirjojen maailmaan ja niiden tuoma vaikutus omaan elämään.  Kuten blogiani pitempään lukeneet tietävät, minulla on suuri rakkaussuhde Montgomeryyn ja hänen tuotantoonsa. Olen blogannut jokaisesta suomeksi ilmestyneestä kirjasta ja lisäksi kirjailijan englanninkielisestä elämäkerrasta sekä tietoteoksesta Alppipolku. Oli ihanaa lukea näitä ihmisten kirjoituksia ja heidän rakkaudestaan Annaan ja Emiliaan. Hieman yllättäen joukossa oli myös kritiikkiä. Osa koki aikuisena ainakin Anna-kirjat jo äitelinä, monelle Anna oli liian täydellinen hahmo ja Emilia saatettiin kokea jotenkin etäisenä. Omituinen oli loppupuolella ollut Irmelin Sandman Liliuksen...

 ""Heitin niille pollareille vielä, että keräisivät itsekin käpyjä, kun niistä saa hyvää verotonta tuloa palkan päälle", Virkki nauroi niin, että kilopitkon murusia lensi suusta vatsakummulle. "Mahtoi kyttiä vituttaa, kun katsoivat käpykassiin", Näätä hohotti mukana, niin kuin alaisen kuuluikin. "Mistä tiesit, että sulla oli kytät perässä?" "Minulla on omat lähteeni. Se on kuulkaa pojat niin, että tässä yhteiskunnassa tieto on valtaa, ja siitä kannattaa hieman maksaakin." Kale Puontin kolmas kirja Saarni (Bazar 2021) kertoo poliisista, joka hairahtuu lain väärälle puolelle. Saarni on iso kiho poliisissa, mutta kun lapsuuden ystävä Virkki kaipaa apua, hän antaa sitä. Siitä käynnistyy sellainen vyyhti, jollaista Saarni ei olisi kyennyt pahimmissa painajaisissakaan epäillä. Kale Puonti on minusta parantanut jokaisella uudella kirjallaan. Olen vasta lukenut neljännen kirjan Aribo , joka oli ehkä rahtusen parempi kuin tämä Saarni . Siinä oli muk...

 "Juuri ennen sateen tuloa meren kasvot kirkastuvat" Heidi Liehun runokokoelma Surusta vesilintu nousee siivilleen (WSOY 2009) on kaunis ja surumielinen teos. Luonto on lähellä, se kietoutuu runonpuhujan mieleen. Kaikkialla luonto on läsnä ja runonpuhuja tarkkailee sitä.  Luonnon ilmiöt saavat omanlaisiaan symbolisia merkityksiä. Varsinkin puut ja kukat ovat paljon esillä. Minkäänlaista imelyyttä tässä ei ole, kaikki on särkyvällä tavalla kaunista. Panen tähän itseäni eniten koskettaneen runon: "Ja vesi ottaa taivaan syliinsä ja heiluttaa sitä kuin                     kehdossa     kunnes se unohtaa oman vahvuutensa ja jättää maan hämärän haltuun            ja illassa harhailevien kulkukoirien          ja väriseväsiipisten       hyönteisten ja unten merieläinten haltuun    Taivas    nukkuu, se on unohtanut valon"

Tuossa aiemmin bloggasin tämän kirjan jatko-osasta Taltuta klassikko! goes länsimainen kirjallisuus . Esikoisteos Taltuta klassikko! (Tammi 2019) on kielenkäytöltään vähän kesympi, mutta erittäin viihdyttävä kokonaisuus. Että minä rakastan tutustumista klassikkokirjallisuuteen! Niistä on löytynyt monia helmiä, kuten täällä aiemmin hehkuttamani Herman Hesse. Tässä teoksessa kuitenkin keskitytään nyt kotimaisiin klassikoihin. Kirja lähestyy hyvin lempeästi nuorten mahdollista rimakauhua klassikkojen edessä. Se suosittaa muun muassa lukupiiriä, jolloin kirjat avautuvat paremmin ja lukemisesta tulee viihdyttävämpää. Klassikkojen esittelyssä on loistavia houkutteluja niiden lukemiseksi, kuten huomaamme esimerkiksi Sudenmorsiamen kohdalla: "Kyllästyttääkö sinua arkinen kirjallisuus, jossa käytetään neljäsataa sivua siihen, että päähenkilö muuraa kasaan uunin? Kaipaako arkielämäsi kauhun väristyksiä, ripauksen yliluonnollisuutta ja hyppysellisen magiaa? Diggaatko Twilightia ja Harry Pot...