tiistai 11. huhtikuuta 2017

Marko Annala - Värityskirja

"Sinä olet hyvä ihminen.
En ole koskaan ajatellut asiaa niin. Olen miettinyt mitä elämällä on minulle tarjottavana, mitä maailmankaikkeus minun haluaisi olevan ja mihin minun pitäisi pyrkiä, mutten ole koskaan oivaltanut sen olevan niin yksinkertaista. Olla hyvä ihminen. Se ei vaadi suurempia ponnisteluja kuin pari juoksuaskelta tuulen nappaaman lippiksen perään. Sen että uskaltaa katsoa toista silmiin. Että ei sekoita heikkoa vahvaan. Tunnen kuinka jokainen solu sisälläni uusiutuu, lämpö virtaa kehooni ja hyvänolontunne valtaa koko ruumiini. Leijun metrin korkeudella.
   Merkitsen punakantiseen vihkooni päivämäärän, jolloin synnyin uudelleen."

Mokoman solistin ja perustajan Marko Annalan omaelämäkerrallinen romaani Värityskirja on tämän kevään kirjatapaus eikä syyttä. Nykyisinä sosiaalisen median aikoina on mahdollista seurata kaikenlaista ajankohtaista lähestulkoon reaaliajassa ja ensimmäistä kertaa lukukokemukseni alkoi ennen kirjan varsinaista lukemista. Seurasin kirjan julkaisua tiiviisti Annalan Facebook-sivulla, jonne hän kirjoittaa henkilökohtaisesti ja myös aktiivisesti. Haistelin tunnelmia, luin ihmisten kommentteja ja Annalan vastauksia sekä kuuntelin ja luin useita haastatteluja. Eräänä päivänä tajusin, että kyseinen kirja on saatava heti, maksoi mitä maksoi (kirjaimellisesti!).

Onneksi ei maksanut ihan puolta omaisuutta kuitenkaan. Aloitin kirjan heti samana päivänä, mutta tapojeni vastaisesti en ahmaissutkaan sitä kerralla. Se ei johtunut siitä, että kirja olisi ollut jotenkin huono (kaikkea muuta!) tai että olisin hidas ja tottumaton lukija. Lyhyen sivumäärän kannalta olisin voinut lukea kirjan yhdeltä istumalta, sillä olen lukenut lukemattomia yli 600-sivuisia tiiliskiviä. Tajusin kuitenkin heti, että nyt pitää oikeasti säästellä. Ensikokemus on aina ensikokemus, ja Annalan tiivistävä kirjoitustyyli vaatii lukijalta rauhallisuutta. On maltettava jäädä sanojen ja virkkeiden ääreen tai menettää lukukokemuksesta paljon.

Romaani puhutteli minua voimakkaasti niin henkilökohtaisella kuin (tulevalla) ammatillisella tasollakin; kouluttaudun näet parhaillaan kieltenopettajaksi. Erityisesti kirjan alkupuoli ja paljon julkisuutta saaneet koulukiusaamiskohtaukset saivat minut pohtimaan syvästi itseäni opettajana. Annalan opettajien pelkurimainen toisaalle katsominen järkytti minua, vaikka se ei valitettavasti tässä maassa ole harvinainen tarina. Sen vielä ymmärtää, että ikätoverit eivät usein uskalla puuttua asiaan, koska riski tulla itse kiusatuksi on aivan todellinen. Sen sijaan aikuisten välinpitämättömyys on anteeksiantamatonta. Romaanissa puhutaan paljon hyvästä ihmisyydestä, ja tämä ei ole sitä. Välinpitämättömyys on kautta aikojen mahdollistanut kaiken pahan ja näin on edelleen. Mietin myös sitä, kuinka itse parhaiten puuttuisin ja ratkaisisin vastaavan tilanteen. Koulun keinot ovat valitettavasti rajalliset ja opettajien valtuudet puuttua oppilaiden väkivaltaiseen käytökseen eivät ole ajan tasalla. Toisaalta koen Annalan kokemusten kuvaavan hyvin juuri tuota aikaa. Niin hyvin kuin nuorempaa polvea edustavana olen voinut saada selville, olen käsittänyt ettei Suomi ollut tuohon aikaan maa, jossa oltaisiin kyetty keskustelemaan vakavista yhteiskunnallisista teemoista tai ylipäänsä kohtaamaan mitään vaikeita ja kipeitä asioita yhteisötasolla. Muutosta on tapahtunut, muttei tarpeeksi. Koulukiusaamisesta kyllä puhutaan nykyään paljon, mutta keskustelu velloo paikoillaan vailla järkeviä ratkaisuja.

Näin jälkeenpäin minusta tuntuu, että etäännytin itseäni orastavan ammatti-identiteetin taakse lukiessani näitä rajuja kohtauksia. En ole itsekään jäänyt osattomaksi kiusaamisesta ja nyt päälle parikymppisenä jälkien seuraukset ovat valjenneet minulle paremmin. Tätä kirjoittaessani tajuan pitkästä aikaa, että kahdeksas luokka on minulla edelleen monilta osin kadoksissa, samoin osa seitsemännestä luokasta. Huomaan yhä useampia yhtymäkohtia kirjailijan ja minun elämässäni.

Näistä voimakkain on kamppailu masennuksen kanssa. Masennus selittää isolta osin omia muistoaukkojani yläkoulusta, sillä silloin se iski ensimmäisen kerran. Sen jälkeen se on uusinut parin vuoden välein milloin pahempana ja milloin lievempänä. Annala kirjoittaa mielenterveysongelmistaan hyvin avoimesti. Ennen kirjaa en ollut tiennytkään, että hänellä on ollut nuoruudessaan myös psykoottisia oireita. Värisin lukiessani kohtausta, jossa kirjoittaja on kietoutunut peittoon katselemaan aura-auton työskentelyä - paitsi että mitään aura-autoa ei ole, koska on on kesä. Psykoosi on yksi niistä asioista, jotka pelottavat minua valtavasti. En ole onneksi koskaan ollut psykoottinen, mutta ajatus todellisuuden vääristymisestä aivan tolkuttomaksi on kauhistuttava ajatus. Kirjassa tulee kuitenkin mielenkiintoisesti ja helpottavasti ilmi, ettei yksi psykoosijakso tarkoita skitsofreniaa tai muuta raskasta sairautta, ja näinhän se onkin. Toivon, että Annalan romaani herättäisi keskustelua myös mielenterveyden ongelmista, niistä kaikkein pelätyimmistä ja leimaavimmistakin. Masennus alkaa jo olla sellainen sairaus, jota ihmiset jotenkin ymmärtävät, onhan se Suomessa niin yleinenkin. Viime vuosina moni julkisuuden henkilö on avautunut myös kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mikä on ilahduttavaa edistystä. Tänä vuonna jopa dissosiatiiviset häiriöt ovat hiljalleen tulleet esille. Milloin on selkeästi psykoottisten sairauksien vuoro? Tarvitsemme kipeästi keskustelua myös niistä, vaikkeivat ne olekaan yhtä yleisiä kuin masennus ja kaksisuuntainen.

Kaikesta raskaudesta huolimatta kirja on myös pullollaan valoa ja toivoa, ja mitä lähemmäs loppurivit tulevat, sitä suuremmiksi ne kasvavat. Muusikon uran alkaminen, laulun löytyminen ilmaisukeinona, sanoitukset ja lopulta Mokoma. Näistä valo hiljalleen alkaa kirkastua. Pitkän linjan Mokoma-fanina oli herkullista ja etuoikeutettua lukea bändin synnystä, alun kuoppaisuudesta ja lopulta läpimurrosta. Minulle kirjan soundtrackina toimi bändin esikoislevy Valu. En vielä tänä päivänäkään kykene käsittämään, miksei jo ensimmäinen levy nostanut bändiä maineeseen. Kuuntelin levyn ensimmäisen kerran jossain 11-12-vuotiaana ja se iski täydellä voimalla. Tietysti en vielä ymmärtänyt sanoista paljonkaan, mutta tajusin biisien nerokkuuden jo silloin. Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin Valu on kuin sipuli, josta olen vuosien varrella kuorinut kerroksia yksi kerrallaan kasvaessani. Nyt päälle parikymppisenä huomaan levyn olevan äkillisen ja odottamattoman ajankohtainen. Sanojen sanoma on tarkentunut kaikkien vuosien jälkeen ja seesteisyyden sekä villin riehumisen vuoropuhelu elähdyttää uudella tavalla. En voi olla miettimättä, aukeaisiko levy suomailaisille paremmin, jos se julkaistaisiin nyt. Sitä emme saa koskaan tietää.

Oli myös häkellyttävää päästä Kuoleman laulukunnaiden kulissien taakse, sillä se on Valun ohella toinen itselleni äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen Mokoman levy. Olen käyttänyt sitä aikoinaan erosta toipumiseen, ja siihen se todella on nappivalinta. Kuuntelin tätäkin levyä jo varsin nuorena, kun olin viimein selvinnyt järkytyksestä, jonka Mokoman tyylinmuutos aluksi minulle aiheutti. Kuitenkin vasta ensimmäisen parisuhteen kaatumisen jälkeen levyn sanoma aukeni täydessä sanomassaan. Levyn sanoihin on kiteytetty jotain yleismaailmallista totuutta rakkauden kuolemisen aiheuttamista tunteista. Vuosien jälkeen minua puhuttelee varsinkin kappaleen Itken silmät päästäni kertosäe:

"Ja joka luojan päivä,

kannan tätä surua,
annan sille vallan,
ruokin sydänverellä,
puren hampaat yhteen ja itken silmät päästäni,
en jäänyt aivan yksin, on suru lohtunani"


Tiesin jo etukäteen, että levyn taakse kätkeytyy Annalan oma kipeä kokemus erosta. Tuntui todella hurjalta päästä lukemaan kyseisen parisuhteen arjesta ja lopusta. Olen levyä kuunnellessani usein miettinyt, millainenkohan kyseinen prosessi tosiaan on ollut ja nyt pääsin kurkistamaan muutamiin hetkiin. Silti olo ei ollut kuin tirkistelijällä; lukijana pystyi koko ajan luottamaan kirjailijan omaan harkintakykyyn siitä, kuinka paljon ja mistä hän haluaa kertoa. 

Ja katso, vanhan elämän raunioista syntyi myös jotain kaunista ja kohottavaa, uusi rakkaus ja parisuhde. Annala lupaa kirjassa itselleen, ettei toista vanhoja virheitä uudessa suhteessa ja kaikkea maailman todennäköisyyttä vastaan hän näyttää onnistuneen varsin hyvin. Hän saa vaimonsa kanssa kaksi lasta ja vanha kipeä unelma perheestä toteutuu viimein. Annalan kuvaus isyydestään oli elähdyttävää luettavaa. Hän kuuluu sen ikäluokan miehiin, joiden on täytynyt luoda oma, modernin ajan tapa toteuttaa isyyttään. Siinä missä kirjoittajan oma isä on selvästi vanhan liiton miehiä (ja isiä), on Annala uutta sukupolvea, joka osallistuu lastensa elämään täysin palkein ja helliä tunteita säästämättä. Yksi kirjan kauneimmista kohdista on se, jossa Annalan terapeutti kehottaa häntä valitsemaan masennuksen kourissa yhden roolin, jonka hän haluaa hoitaa kunnialla, ja Annala valitsee isyyden. Tässä valinnassa on kaikki kohdallaan, Moni muu olisi, niin raadollista kuin se onkin, todennäköisesti valinnut rokkitähteyden. 

Ja viimein, kaiken hullunmyllyn ja uupumuksen jälkeen on seesteen aika:
"Viltin lämmössä, jäkälän peittämällä rantakalliolla, kuun leikatessa jyrkästi niemen veden kahtia, en vaihtaisi osaani kenenkään kanssa. Olen mieluiten tässä, tällaisena, omissa nahoissani. Rukoilen suurta tuntematonta ja kiitän siitä, että olen oppinut tuntemaan minut."

Tämä kirja oli kaunis ja raadollinen. Kiitos, Marko Annala!

maanantai 22. elokuuta 2016

Riikka Pulkkinen - Vieras

"Jeesuksen ruumis ja veri. Hänen kuolemansa, tässä, hoc est. Tämä oli taikuutta: tämä oli ihme, ja minä olin siitä todisteena.
   Armahdin mielessäni kaikki ohikulkijat, näin ihmiselämän näennäisen mitäänsanomattomissa pyrinnöissä suunnatonta tarkoituksenmukaisuutta. Mummo käveli kauppaan. Poika sylkäisi purkan maahan. Koira heilutti häntäänsä ja varpunen nokki bussipysäkille pudonnutta dominokeksiä.
   Ja kaikki olivat pelastetut sillä minä kärsin."


Anoreksiaa on käsitelty 2000-luvun kirjallisuudessa jo jonkin verran, mutta Pulkkinen on löytänyt teemaan erilaisen näkökulman; itsensä näännyttämisen uskonnollisista syistä. 14-vuotias Maria on juuri menettänyt merten takaa tulleen äitinsä eikä surun mykistämä pappi-isä osaa auttaa lapsiaan. Maria kokee vinksahtaneen herätyksen ja alkaa pitää raamattupiiriä parin muun eksyneen kanssa. Luterilainen lepsuus saa Seuraavan Saapumisen Seurakunnassa kyytiä. Maria saa jumalkompleksin ja uskoo voivansa vapahtaa maailman näännyttämällä itsensä paastolla.
    Pulkkinen kuvaa syömishäiriöisen maailmaa niin hyvin, että se suorastaan pelottaa. Mielen hiljainen nyrjähtäminen, käsittämättömät rajoitteet, säännöt ja rituaalit ja uskomukset kielletyn ruuan seuraamuksista, kaikki ne ovat sairastuneen mielenmaisemaa, jota ulkopuolisen on varmasti todella vaikea käsittää. Tämä romaani voi auttaa ymmärtämisessä, niin osuvasti monet vinksahtaneet ajatukset on kirjoitettu.
    Uskonnollisista motiiveista huolimatta Marian syy laihduttaa näyttäisi olevan rajojen etsiminen ja löytäminen. Maria silittelee ääriviivojaan peilin edessä vielä parantuneena aikuisenakin ja miettii, missä hänen rajansa kulkevatkaan. Tämä lienee aika yleistä sairastuneiden keskuudessa. Tytöt ja naiset etsivät paitsi kehonsa rajoja, myös sukupuolensa rajoja: miten iso tai pieni koko hyväksytään? Valitettavasti laihduttaminen on helppo keino saada hyväksyntää. Mitä pienempi, sen turvallisempaa, koska hyväksynnästä voi olla aina vain varmempi. Mielestäni näistä asioista ei puhuta oikealla tavalla, vaan jäädään varsin pinnalliselle tasolle syyttelemään mediaa ja valokuvien muokkausta. Molemmat ovat altistavia tekijöitä, mutta eivät juurisyitä. On kysyttävä, miksi media sitten viestii sitä mitä viestii ja käyttää muokattuja kuvia. Miksi se myy, miksi me haluamme ostaa näitä mielikuvia ja ihanteita? Niin alipainoisten kuin nykyään välillä vastalauseena ilmenevän ylipainoisten ihannointi on epätervettä.
    On mielenkiintoista lukea Marian aikuisuuden vaiheista, kun hän uskaltautuu Amerikassa maistelemaan kaikenlaisia ruokia. Ruoka voi olla vankila ja vapahdus sekä korvike jollekin muulle tärkeälle, joka on piilossa. Romaanissa on myös tanssin vastakkainasettelua: kurinalainen baletti kuuluu Marian anorektiseen aikaan, villi ja salaperäinen heimotanssi taas vapauden etsintään. Siinä missä baletissa ihmisen on pidettävä itsensä tiukasti kurissa, pitää heimotanssissa heittäytyä vapaasti ja unohtaa tanssin säännöt. Kumpikaan ääripää ei ole Marialle lopulta hyväksi, ja siinä ilmenee romaanin keskeinen sanoma: äärimmäisyys on pahasta kutakuinkin kaikissa asioissa. Äärimmäisyys syntyy ihmisen pään sisällä ja vaatii kasvaakseen armottomuutta ja julmuutta itseä kohtaan. Ilmiö on nyt valitettavasti ajankohtaisempi kuin koskaan.
    Vieras on mielestäni kympin arvoinen romaani. Kirjailijan aiemmat kirjat ovat mielestäni kompastelleet hienoiseen teennäisyyteen ja kliinisyyteen, mutta Vieraassa on kaikki kohdallaan. Vierauden tematiikkaa käsitellään muutenkin kuin syömishäiriön kautta, mutta halusin nyt käsitellä vain tätä teemaa. Olen alkanut pohtia, että siirtyisin tavallisesta kirja-arvion mallista pois ja käsittelisin lukemiani kirjoja persoonallisemmalla otteella. Katsotaan, miten käy!
   
PS: Osaako joku sanoa, miten tuon hirveän tekstin taustavärin saisi pois? Se pilaa blogini ulkoasun enkä löydä ratkaisua yksin!

lauantai 20. elokuuta 2016

Sain Liebster Awardin!

Sain Liebster Awardin Cillalta, kiitoksia kovasti! Vähän nolottaa saada palkinto nyt, kun olen päivittänyt blogiani todella epäsäännöllisesti...



Säännöt

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (viereinen kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse. 

1. Muistatko mikä on ensimmäinen kirja, jonka olet lukenut opittuasi lukemaan?

En ole ihan varma, mutta uskoisin sen olevan Timo Parvelan Ella yökoulussa. Muistan lukeneeni aapisestani pätkän tuota kirjaa ja halunneeni heti lukea koko kirjan.

2. Mikä on inhokkikirjasi?

Tähän on tosi vaikea vastata mitään. Onhan niitä huonoja kirjoja tullut elämän varrella vastaan, mutta että ihan inhokki? Tässä blogihistoriaa selatessa ei tule äkkiseltään vastaan kuin Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. kävi täällä. Muistikuvieni mukaan pidin sitä tylsänä ja rasittavana kirjana.

3. Oletko osallistunut lukupiiriin tai muuhun vastaavaan toimintaan?

Ei ole tullut osallistuttua. Voisi ehkä olla joskus hauskaa kokeilla.

4. Jätätkö kirjan lukemisen helposti kesken vai sinnitteletkö viimeiselle sivulle asti, vaikkei kirja kiinnostaisi yhtään?

Se vähän riippuu omasta mielentilasta. Inhoan sinänsä kaikenlaisia keskeneräisiä asioita, koska ne vaivaavat minua, mutta on tullut kyllä elämän varrella jätettyä kesken aika monta kirjaa. Silti välillä haaveilen lukevani ne kaikki joskus vielä loppuun. Eihän sitä tiedä, mitä yllätyksiä kirjan loppupuolella voi tulla vastaan!

5. Luetko kirjoja missä tahansa?

No en nyt ihan missa tahansa, esim. baarissa se olisi aika omituista ja melun takia mahdotonta. Eikä autonratissakaan passaa ruveta lukemaan mitään.

6. Jos tarjoaisit illallisen neljälle kirjallisuudesta tutulle hahmolle, ketkä saisivat kutsun?

Onpas jännittävä kysymys! Luen juuri Riikka Pulkkisen Vierasta ja päähenkilö Maria kiehtoo minua. Meillä olisi paljon yhteistä puhuttavaa, joten hänet kutsuisin ainakin. Tahtoisin myös tavata Terry Pratchettin kirjoista tutun Muori Säävirkun. Häneltä saisi varmasti hyviä elämänohjeita. Kolmas vieraani olisi Virginia Woolfin hahmo Mrs. Dalloway. En oikeastaan tiedä miksi, sillä kirjan lukemisesta on niin pitkä aika, etten muista sen tapahtumia kunnolla. Jotain kiehtovaa Mrs. Dallowayssa kuitenkin on. Kirjan aloitusvirke "Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat" säväyttää oudosti joka kerta kun sen muistaa, ja se on myös eräässä Satu Mannisen runossa. Manninen on tehnyt Virginia Woolfista kokonaisen runokokoelman nimeltä Sateeseen unodettu saari, suosittelen kovasti! Mutta nyt eksyin sivupoluille. Neljäs vieras olisi Varga Jenny Kangasvuon kirjasta Sudenverta. Puhuisin Vargan kanssa peloista ja niiden voittamisesta.

7. Edelliseen liittyen, mikä olisi illallisten kuumin puheenaihe?

Varmaan ihmisen sisäinen maailma ja pelkojen voittaminen. Jokaisella näistä vieraista olisi sanottavaa aiheeseen.

8. Minkä kirjan nimi kuvaa parhaiten kulunutta viikkoasi?

Surunhauras, lasinterävä.

9. Luetko usein tietokirjoja?

En oikeastaan, paitsi opintoihin liittyen (kasvatus- ja kielitieteellistä kirjallisuutta). 

10. Kirja vai elokuva?

Kirja! Minun on paljon vaikeampi keskittyä elokuvaan kuin kirjaan. Sitä paitsi kirja antaa aivan erilaisen mahdollisuuden luoda sen maailma mielessään.

11. Millä mielellä suhtaudut tulevaan syksyyn?

Aika kauhistuneesti, koska opintoja on taas todella paljon. Opetuksen perusteiden harjoittelu jännittää. Toisaalta liitan alkusyksyyn aina tiettyä toiveikkuutta, koska se on kaunista aikaa ja antaa mahdollisuuden rauhoittumiseen.

Jaan palkinnon Hannelelle, Belsissalle, Merille, Jennille ja Marialle.


Kysymykset:


1. Millä kirjan tai elokuvan nimellä kuvaisit elämääsi?

2. Mikä on lempitaidemuotosi?
3. Mikä on elämäsi suurin saavutus tähän mennessä?
4. Minkä neuvon antaisit 15-vuotiaalle itsellesi?
5. Minkä pelon olet voittanut?
6. Minkä fiktiivisen hahmon haluaisit tavata?
7. Oletko kissa- vai koiraihminen?
8. Minkä kirjan tahtoisit tällä hetkellä lukea?
9. Oletko enemmän tunne- vai järki-ihminen?
10. Kuinka montaa kieltä osaat?
11. Jos saisit mahdollisuuden olla yhden päivän vastakkaisen sukupuolesi edustaja, tarttuisitko tilaisuuteen?

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Unpopular bookish opinions -haaste

Sain Jenniltä tämän kivan haasteen.

Säännöt:

1. Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi ja lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkitä heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkitä heille postauksesi, jotta he tietävät,
    mikä on homman nimi.

Haastan Leena Lumin, Suketuksen ja Susan.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?
Aikoinaan Susan Fletcherin Meriharakat oli iso kirjablogíhitti. Melkein kaikki pitivät siitä, mutta itse muistan jopa rylsistyneeni kirjan äärellä. Toisaalta kirjailijan seuraava teos Noidan rippi oli napakymppi.
 
2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?
Tähän on oikeastaan mahdotonta vastata, koska aina on joku muukin, joka pitää samasta kirjasta tai -sarjasta. Lähinnä mieleeni tulee Dostojevskin Rikos ja rangaistus, jota moni tuntuu pitävän vähintäänkin raskaslukuisena ja vaikeana. Minusta se ei ollut yhtään raskas ja viihdyin erinomaisesti kirjan parissa.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut? 
En saa mieleeni oikein mitään, ainakaan mihin liittyisi erityisemmin kolmiodraamaa. Ainoa jokseenkin tähän kohtaan sopiva on sama kuin Jennilläkin, eli Harry Potterin ja Ginnyn suhde. Muistan miten omituiselta ja irralliselta se loppuosaa lukiessa tuntui.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:
Ehkä scifi. Scifin lukeminen on kyllä jäänyt tosi vähälle, että sen pohjalta on hankala sanoa varmasti. Ahdistun kaikista dystopioista kohtuullisen helposti, joten en lue niitä.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
Muumeissa Niiskuneiti on kyllä inhokkini. Todella typerä ja ärsyttävä hahmo. Piirrossarjassa vielä pahempi kuin kirjoissa.

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?
Ekhart Tollen tuotanto näyttäisi olevan monen mieleen, mutta minulla Läsnäolon voima tyssäsi ihan alkutekijöihinsä. Ahdisti, kun kirjailija oli selvästi aivan irti arjesta ja jossain omassa todellisuudessaan. Valaistumiskokemus oli minusta pelottava ja mielestäni kirjailija olisi ammattiavun tarpeessa.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
Luolakarhun klaani vaikuttaa sen verran työläältä sarjalta, että jää todennäköisesti lukematta.

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?
Tällainen tilanne on hyvin harvinainen eikä tule äkkiseltään mieleen ainuttakaan. Yleensä elokuva on reilusti kirjaa huonompi.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Johan Theorin - Aarnivalkeat

"Huomenna alkaisi uusi työviikko. Terassi oli melkein valmis, tarkkaan hiottu ja petsattu tummanruskeaksi kiinalaisella puuöljyllä. Heti urakan valmistuttua hänelle maksettaisiin palkka. Ja viikon päästä hän aloittaisi uuden urakan Veronica-tädin luona ja pääsisi vähän kauemmaksi sekä aarnihaudasta että Kent-sedästä.
   Ajatus tuntui hyvältä, sillä ilmassa oli tänä kesänä pahaenteistä väreilyä. Jotain vielä pahempaa kuin vatsatauti."

Johan Theorinin romaani Aarnivalkeat on päätösosa hänen Öölanti-sarjalleen. Vanha merikarhu Gerlof ei tälläkään kertaa voi pitää näppejään erossa salapoliisihommista, kun saarella alkaa tapahtua jälleen kummia. Kesäsesongin ollessa kuumimmillaan veneestä löytyy tapettu mies ja nuori mies juoksee metsästä suoraan auton alle kuolemaansa. Vielä kun 12-vuotias Jonas kokee kauhuja öiselle merellä, on Gerlofin tarkka vainu löytänyt uuden jutun tutkittavaksi.
    Olen lukenut aiemmat osat ja pidän sarjasta kovasti. Theorin kirjoittaa todella tarkkanäköisesti erilaisista ihmisistä. Lisäksi hänen dekkareissaan on aina jotakin oikeasti hieman pelottavaa. Hän osaa luoda tunnelmia. Ainoastaan sarjaan kuulumaton väliteos Sankta Psykon kasvatit oli minulle pettymys. Siinä kirjailija ei yltänyt parhainpaansa.
     Kirjan päähenkilö Gerlof on suosikkini. Tästä lempeästä ja viisaasta vanhuksesta ei voi olla pitämättä. Romaanin nykyhetken tapahtumat linkittyvät kiinnostavasti Gerlofin nuoruudenmuistoon, joka karmii häntä vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
      Juoni on rakennettu taiten, vaikka jotakin pientä taisinkin arvata aika pian. Kotiinpalaajan näkökulmasta kerrotut osat olivat todella karmivia Neuvostoliitto-muistoineen. Varsin synkkä kuvaus siitä, miten ihminen voi säilyä hengissä ääriolosuhteissa.
     Theorin osaa myös kuvata maailmaa lapsen silmin, mikä on hyvin kiitettävää. Se ei nimittäin onnistu aivan keneltä tahansa. Niin Jonas kuin Aronkin paljastavat näkökulmissaan riipaisevasti sen, kuinka outo ja uhkaava mitään näkemättömien aikuisten maailma lapselle on. Aronia ja Jonasta oli mielenkiintoista verrata toisiinsa lukiessa.

Erinomainen kirja, suosittelen! Sarjaa ei ole pakko lukea järjestyksessä, sillä jokainen osa on varsin itsenäinen.
   

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Mary Marck - Eevan luokka

" - Minä juon Mopen kunniaksi, sanoi Marja. - Kaikki puhuvat nykyään rehtorista, eikä kukaan muista Moppea.
- Marja kulta, rehtori on vastakeksitty, sanoi Hertta, - sen tähden hän on itresantimpi. Mutta ikiarvon Moppe saakoon, vielä mies ja sotilas, niinhän jo Runebergkin sanoo. - Niin mutta tytöt, aika kuluu, eikä täällä vielä ole puhuttu päivän suuresta kysymyksestä.
- Mistä kysymyksestä? huudettiin.
- Harri Nevan huviretkiajatuksesta."

Mary Marckin romaani Eevan luokka on vanha, suomalainen tyttökirja. Eeva ja hänen ystävänsä ovat 14-vuotiaita, mutta nykynäkökulmasta he vaikuttavat huomattavasti nuoremmilta leikkeineen kaikkineen. Kirjassa kerrotaan nuorten elämän pienistä tapahtumista ja koulunkäynnistä.
    Marck ei ollut minulle entuudestaan tuttu. En itse asiassa pari vuotta sitten tiennytkään, että Suomessa on kirjoitettu tyttökirjoja! Kirja on varsin suloinen, mutta jotenkin levoton. Levottomuuden tunne johtunee siitä, että nuoret vähän päästäkin huutavat repliikkejään ja ovat hyvin vilkkaita. On suorastaan koomista verrata tätä 99 vuoden takaista elämää nykypäivään. Eeva ystävineen on enimmäkseen kilttiä ja kohteliasta väkeä, ja he tosiaan leikkivät edelleen täyttä häkää ja ovat kovin viattomia. Se tosin pisti silmään, kuinka epäkunnioittavia he tuon ajan mittapuulla olivat useimpia opettajiaan kohtaan. Meni kauan tajutessa, ketkä kaikki edes ovat opettajia, kun he olivat niin reppanoita.
    Henkilökuvaus jää hyvin ohueksi, mutta se ei tässä lajissa niin haittaa. Kirja on selkeästi suunnattu varsin nuorille lukijoille, jolloin teksti toki on aika yksinkertaista. Sievä, pieni kirja. Ihan hauska lukukokemus.

Kirja on osa Naiskirjailijat-haastettani, tilanne on nyt 28/50.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

L. M. Montgomery - Perinnönjakajat

"'Te kaikki haluatte kuollaksenne tietää, kuka saa kannun", hän sanoi, "mutta ette saa tietää sitä vielä vähään aikaan. Todellakin minulla oli aikomus kertoa teille tänään, kenelle olin sen tarkoittanut, mutta olen keksinyt paremman suunnitelman. Olen päättänyt jättää kannun uskotulle miehelle vuodeksi ensi lokakuun lopusta lukien. Sitten vasta teille selviää, kuka saa sen."

L. M. Montgomeryn Perinnönjakajat on selkeästi aikuisille lukijoille suunnattu riemastuttava farssi. Penhallowien ja Darkien sukuja yhdistävät lukemattomat avioliittojen siteet. Nämä ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat valtavan perinnetietoisia, ja siksi Becky-tädin ilmoitus vanhan perintökannun saajasta saa heidät äärimmäisiin tunnetiloihin - tai ainakin melkein kaikki. Kaikki löyhästikin sukuun kuuluvat rientävät kuolevan Becky-tädin vastaanotolle, mutta saavat kauhukseen tietää paljastuksen siirtyvän vuodella eteenpäin. Kun Becky-täti vielä luettelee tiettyjä ehtoja kannun saamiselle (aviosääty muun muassa), on edessä väistämättä mielenkiintoinen vuosi.
     Voi että minä rakastan Montgomeryn kirjoja! Montgomerylainen maailma on ihana haavemaailma, jonne on silloin tällöin päästävä maailmalta pakoon. Jälleen kirjailija on luonut riemastuttavan henkilökavalkadin ja miljöön. Näyttämönä toimii ensimmäisen maailmansodan jälkeinen, idyllinen Prinssi Edvardin saari. Ylpeät ja omalaatuiset suvut ovat kirjailijalle peruskauraa, mutta aina se peruskaura jaksaa kuitenkin viihdyttää. Montgomery on tässä romaanissa elementissään kuvatessaan mitä naurettavimpia ja todellisimpia ihmisluonteita. Pikkumaisuus, turhantärkeys, tekopyhyys, naiivius - mikään ei jää kuvaamatta. Vastapainoksi lukija saa kuitenkin lukea myös itkettävän hyvistä ja lempeistä ihmisistä.
    Perinnönjakajissa on muutamia niin mieleenpainuvia henkilöitä, että haluan nostaa heidät lyhyesti esiin. Eriskummallisella pariskunnalla Hugh'lla ja Joscelynilla on kirjassa dramaattinen tarina. He ovat nuorina olleet rakastavaisia ja menneet onnellisesti naimisiin. Kuitenkin Joscelyn palaa hääyönään kotiinsa eikä suostu kertomaan kenellekään, miksei hän voikaan asua aviomiehensä kanssa. Tätä tarinaa oli ihanaa ja jännittävää seurata, olenhan dramaattisuuden ystävä. Tällaisissa pienissä sivutarinoissa Montgomery onnistuu loistavasti. Niitä löytyy varsinkin Pieni runotyttö-sarjasta useita. Hughin ja varsinkin Joscelynin kautta tulee kyllä selvästi ilmi joidenkin ihmisten rajaton ehdottomuus, ja sen aiheuttama tuska.
    Hughin ja Joscelynin lisäksi mieleeni jäivät hyvin myös pilkattu vanhapiika Margaret pienine, suloisine unelmineen ja säälittävä orporukka Brian. Kummankaan elämässä on ilon pilkettä vain harvoin, ja elämä on enimmäkseen kurjaa harmautta. Minun oli todella vaikea ymmärtää, miksei juuri kukaan pitänyt Margaretista. Hänhän oli hyvin lempeä ja ystävällinen ihminen! Nykyajan lukijalle ei oikein avaudu menneen maailman ylenkatse iäkkäämpiä yksineläviä naisia kohtaan. Tänä päivänähän se on ihan normaalia. Brianin hätä ja yksinäisyys melkein särki sydämeni. Oli pakko itkeä, kun Margaret ja Brian kohtasivat. Jonkun mielestä se on epäilemättä imelä ja epärealistinen, mutta minut se suorastaan pelasti. En olisi kestänyt toisenlaista käännettä.
    En voi kuin suositella! Ainoa särö oli sinkku-sanan käyttö. Ei se mitenkään sovi näin vanhaa aikaa kuvaavaan kirjaan! Hämmästyttävä tyylirikko. Sinkuista ei ole taidettu puhua kuin vasta 80-90-luvuista lähtien?

perjantai 19. helmikuuta 2016

Anna-Leena Härkönen - Ei kiitos

"Mätkähdän istumaan lattialle ja katson häneen, ylöspäin.
  Tässä me olemme; hän suojaamassa sukuelimiään kaksin käsin ja minä repimässä niitä kaksin käsin pois tieltä. Tämä on meidän avioliittomme kuva.
- Miksi ei? minä kysyn.
- En mä ollu varautunu tällaseen.
- Eilen oli niin ihanaa, mun tekee mieli lisää.
Ääneni kuulostaa koiranpennun vikinältä.
- Sä olet niin yhdyntäkeskeinen.
Se on napakka kuin lyönti, hänen lauseensa. Lempeä ja napakka yhtä aikaa.
En tiedä, mitä vastata. Se on liian hieno lause. Ja totta.
- Niin olenkin, sanon. - Mä en voi sille mitään. Mä haluan sut sisääni nyt heti."

Anna-Leena Härkösen romaani Ei kiitos on kuvaus nelikymppisen pariskunnan kriisiytyneestä avioliitosta. Suvi haluaisi seksiä ja paljon, mutta Matti on etäinen ja haluton. Yritykset saada seksiä päättyvät useimmiten Suvin kyynelten nieleksimiseen ja Matin vaivautumiseen. Lopulta Suvi alkaa olla murtumispisteessä.
    Anna-Leena Härkönen on minulle uusi tuttavuus ja oikein mieluinen sellainen. Ei kiitos on erinomainen romaani. Suviin oli helppo samastua, vaikka hän onkin minua 20 vuotta vanhempi ja aivan erilaisessa elämänvaiheessa. Tällaista lukeminen parhaimmillaan on, samastumista aivan erilaisiin henkilöihin kuin itse. Suvi on hauskan sarkastinen, ja hän tekee mielessään sattuvia huomautuksia toisista ihmisistä, ennen kaikkea Matista. Matti taas kuvataan lähinnä Suvin kautta, ja hän jää etäiseksi. Matti on kyllä aika stereotyyppinen suomalaisen puhumattoman miehen kuva. Minun oli helppo ymmärtää, miksi Suvi oli niin turhautunut.
    Romaanissa minua viehätti ennen kaikkea sen elämänmakuisuus. Suvi on kypsä aikuinen, joka jo tietää, miten maailma makaa. Siksi loppupuolella oleva vaihe, jossa hän ikään kuin sekoaa ja menee kasvohoitoon on minusta notkahdus. Suvin persoona muuttuu hetkeksi epäuskottavan paljon. Pelkäsin, että kirja lähtee aivan oudoille raiteille, mitä se ei kuitenkaan onneksi tehnyt. Loppu oli hyvin kehitelty.
    Teema on todella vaikea ja kipeä. Onneksi Härkönen tarttui aiheeseen. Hän käsittelee aihetta juuri sopivalla sekoituksella vakavuutta ja keventävää huumoria. Näin kipeästä asiasta olisi vaikea lukea ilman pehmennystä. Seksittömyyden tuomat tunteet ja ahdistus on kuvattu hyvin todentuntuisesti ja tarkkanäköisesti.
    Suosittelen ehdottomasti! Jos ei ole Härköstä ennen lukenut, niin tällä voi hyvin aloittaa. Luen ehdottomasti lisääkin häneltä.

Naiskirjalijahaaste 27/50

maanantai 15. helmikuuta 2016

Helen Fielding - Bridget Jones - Elämäni sinkkuna

En tapojeni vastaisesti laita lainausta kirjasta. Nyt ei ole kyseessä oikeastaan arvio, vaan lyhyt tiedonanto.

Bridget Jones on hirveä kirja. Minua ei miellyttänyt kirjassa mikään. Bridget on typerä tyhjäpää ja hänen ystävänsä olivat vähintään yhtä typeriä. Äiti oli sietämätön. En saanut mitään irti lontoolaisen kolmekymppisen alkoholisoituneen syöpöttelevän sinkun elämästä. Masentavaa luettavaa. En olisi lukenut loppuun, jos ei olisi ollut kirjahaastetta.

En ole tainnut ikinä lukea mitään typerämpää. Älkää lukeko, en voi suositella!

Naiskirjailijahaaste 26/50

torstai 11. helmikuuta 2016

Anne Holt - Sokea jumalatar

"Hän alkoi nauraa uudestaa, yhtä kovaa ja kimakasti kuin hetki sitten. Nauru kajahti sellin seinistä, kimmahteli edestakaisin, kiepahti alkuunpanijansa ympäri ja katosi sitten ovikaltereiden välistä vieden mukanaan viimeisenkin järjenhivenen alankomaalaisen päästä."

Anne Holtin romaani Sokea jumalatar käsittelee Oslon huumerikoksia. Asianajaja Karen Borg löytää silvotun ruumiin ja oksentaa. Pari tuntia myöhemmin poliisi saa ilmoituksen keskellä tietä istuvasta alankomaalaisesta, joka on veren peitossa. Nopeasti paljastuu, ettei kyseessä ole satunnainen tappo.
    Victoria Holt oli minulle uusi tuttavuus ja luin hänen kirjansa HLBTI-haastetta varten. Enpä taida lukea toista kirjaa häneltä, vaikka tämä kirja sellainen kevyt välipala olikin. Holt ei kirjoita kovinkaan omaperäisesti tai taitavasti. Henkilöt pysyvät varsin paperisina, vaikka heidän elämästään kerrotaankin. Minulla oli sama ongelma kuin Yövartion kanssa; henkilöt eivät herättäneet minussa kummoistakaan kiinnostusta. En kirjan loppuun mennessäkään meinannut erottaa Karenia ja poliisi Hanne Wilhemseniä toisistaan. He olivat liian samanlaisia. Romaanin juonikaan ei ollut erityisen nerokas.
    Tulipahan luettua, vaikka huomattavasti parempia dekkareita on tehty.

HLBTI-haaste 37/91
PS: Pahoitteluni, sotkin Victoria ja Anne Holtin nimet keskenään!